tiistai 30. kesäkuuta 2015

Pitkästä aikaa.



 Sitä on monesti miettinyt tulisiko jo tämän blogin sivut laittaa nippuun ja kirjoittaa jälleen kun elämä tuo uusia tarinoita. Tarinan aihe on kyllä jokainen päivä mutta aika ei aina anna mahdollisuutta tulla niiden julki kirjaimiksi. Saamme olla kiitollisia siitä, että elämä kantanut meitä ja saamme elää normaalia pienen pojan elämää. Kaikesta tästä syntyi runo. Se ei ehkä kaipaa enenpää selittelyä vaan siinä on kaikki mitä minulla on tänään:


Kesä

Juokset nurmikolle kesä varpaissasi,
et murehdi tai huolehdi huomisesta,
luotat siihen, että tuuli kantaa,
ja sivelee poskiasi lämmöllä.
Kun kaadut, nouset ja etsit voiman jatkaa,
allasi on seikkailu jota janoat.

Katselen usein sinua,
ja olen vain hiljaa,
ja kuron kiitoksen rukouksen ihollesi,
sinä olet kauneinta mitä teidän,
taiten tehty,
pelastettu elämälle.

On päiviä kun minä yhä pelkään,
pelkään menettäväni sinut,
pelko löytää juurensa muistoista sairaalan käytävillä.
Odotuksen piinasta,
ja avuttomuudesta,
ajasta kun oli vain toivo,
toivo johon joka solumme kiinnittyi.

Minun on kuitenkin opittava luottamaan elämään,
elää päivä kerrallaan,
ottaa ja antaa se mitä meille annettavaksi annetaan.
Rakastaa rajattomasti,
antaa anteeksi pyyteettömästi,
ja kiittää keskellä kiireitä.

Juokset nurmikolla kesä varpaissasi,
minä otan sinut syliini,
kaksi sydäntä vastakkain,
rumpu takoo sointia,
ja tiedän yhdessä olemme enemmän kuin yksin.