Elämä.

Minä rimpuilen elämää vasten,

sieluni ei lakkaa kysymästä: Miksi?

Kysymys repii rikki toivoni ja upottaa askeleitani,

minun on päästettävä irti,

annettava anteeksi elämälle,

oppia kiittämään kivussa.

Katkeruus on minun häkkini,

sen sisällä saan syyn tulla huomatuksi,

en haluaisi kokea näin,

haluaisin tulla nähdyksi rakkaudesta,

minua ja meitä kohtaan.

Oivallan jotta vain antamalla anteeksi voin olla vapaa,

vapaa elämään ja rakastamaan,

kahleista päässyt voi auttaa toisia,

mutta sidotuilla käsillä ei rakenneta rauhaa.

Teen siis päätöksen,

olen armollinen itselleni ja elämälle,

otan yhden askeleen kerrallaan,

huominen on tuntematon,

ja sen poluille en voi kuin antaa suunnan,

viitoitan sen rauhanlipuilla,

sovinto alkaa armon oivalluksesta,

minä saan olla sen kohde ja säteillä sen voimaa eteenpäin.

Äitiä väsyttää.

Olen kaupan kassajonossa,
ympärilläni on kymmeniä ihmisiä,
ja silti koen olevani niin onnetoman yksin.
Kiedon käteni poikani käteen ja kuiskaan:
pysäytetäänkö aika ja karataan hetkeksi arkea?
Vastaukseksi saan hymyn joka herättää kadonneen toivon.....hetkeksi.

Tämä matka ja tämä tie, ei mennyt minun suunnitelmien mukaan,
on ollut pakko luovuttaa ja vain luottaa jokaiseen henkäykseen joka uhkuu elämää,
turhat selitykset ja liian pitkät suunnitelmat ovat karisseet maahan,
on ollut pakko rakentaa voima hetkestä.

Joskus itkettää niin suunnattomasti,
sielu kuin valuu maahan ja koen olevani tyhjä savi-astia,
minussa ei ole mitään annettavaa,
kehoni vain huutaa ympärilleen: huomatkaa minut ja kantakaa hetki.
Liian usein ohitse vain kuljetaan ja sanotaan: voimia.
mutta kukaan ei auta sitä löytämään.
Voima on etsittävä itse,
se asuu jossakin ja löydän sen,
kun jaksaisin aina vain etsiä.

Ei ole mahdollisuutta katkeroitua,
sillä katkeruus kylvää vihaa ja sen vangiksi en halua jäädä,
katson miestäni, katson poikaani,
siinä on kaksi syytä elää.
Kylvän kyyneleitä mutta kerään ne toivon helmiksi,
minä rakastan niin paljon jotta taistelen kuolemaan asti.

Pitkästä aikaa.....

Takapihan puusta on omenat tippuneet maahan. Omenien seassa on keltaisia lehtiä. Mihin kesä katosi? Pyykkitelineen varjossa kuitenkin heijaa riippukeinu, jonka annan olla vielä paikallaan. Toivon sen pitävän kesää vielä hetken keskellämme.

Olemme joutuneet lähettämään meidän perheen isin takaisin töihin. Tuttu herästyskello, joka kesän oli piilossa on nostettu pöydälle. Aamu alkaa kilvan auringon kanssa ja me jäämme ikkunasta katsomaan kun pyörä katoaa aamuun. On opeteltava olemaan päivät kaksin. Olemme aloittaneet muskarin kerran viikossa ja kovasti iloitsemme niistä pienistä ystävistä, joita ajoittain saamme vieraanamme pitää. Arki on arkea mutta onneksi se kätkee ajottain myös juhlahetkiä sisälleen. Pienen pieniä hetkiä, joilla on suuren suuri merkitys.

Kävimme tänään kontrollissa keskussairaalassa. Lastenklinikan kardiologi oli meitä tervehtimässä. Päivä jännittää aina. Tällä kertaa mieli oli kuitenkin toiveikas ja suuri helpotus oli siitä, jotta suuri leikkaus onnistuneesti takana. Sydän näytti muuten hyvältä MUTTA keuhkovaltimossa oli hieman kireyttä arpikudeksen muodostumisen tähden. Nyt meidän matka lokakuussa käy Helsinkiin ja siellä on magneettikuvaukset ja sen pohjalta katsotaan tarviiko pallolaajennusta tehdä. Minä masennuin täysin. Eihän kuulumisien näin pitänyt mennä. Minä ylpeänä odotin kuulevani kuinka hienosti sydän on kasannut uutta rytmiään ja matka jatkuisi taas seuraavaan kontrolliin. Paluu Helsinkiin aiheuttaa aina tunteiden ryöpyn. En halua...pelottaa. Miksei kaikki olisi voinut vain olla hyvin? Vanha jännitys palasi kehooni ja osa surusta jonka jo luulin voittaneeni. Välillä viha sairautta kohtaan nousee eloon. Rakkaus poikaani kohtaan taas voimistuu ja minä ihailen häntä päivittäin. Tämä tie on kivinen mutta samalla niin siunattu. On vain uskallettava jatkaa matkaa. Uskoa huomiseen ja luottaa niihin käsiin jotka rakastamme hoivaa. Sattuu mutta tämä on osamme.

Ilonaiheita on myös elämässämme. Iloitsen siitä dokumenttiprojektissa jossa olemme mukana. Iloitsen sydänyhdistyksen porukasta, ystävistä ja siitä, jotta omistan rakkaan miehen sekä pojan ja vielä kaupan päälle pullean mopsin. Nyt on katsottava valoon joka kuitenkin voittaa hetkittäiset pimeyden hetket. Rakkaus eheyttäköön meitä ja antakoon merkityksen silloin kun itse en jaksa sitä nähdä.

Hullaannu elämästä ja kiitä tämän päivän ihmeestä.