Lomalla

Pöydällä palaa kynttilä ja seinällä raksuttaa vanha seinäkello. Ulkona tupruttaa pehmeää lunta ja kaikkialla on rauha. On päivän hiljaisin hetki. On hyvä hetki kuunnelle sisintä ja saada ajatukset kirjaimiksi. Istu hetki kanssani jälleen.

Mieheni antoi minulle ihanan Joululahjan- loman lapsuuden kodissani. Tärkein syy matkaan oli siskon pojan hääjuhla mutta samalla myös oma matkani aivan yksin. Kun hyppäsin junaan ja raiteet veivät minua kauemmaksi kodistani tuli tyhjä olo. Jotakin hyvin tärkeää puuttui matkastani, elämäni miehet. Samaan aikaan tiedostin tarvitsevani juuri tällaisen matkan.

Elämä on vaiheita. On aika kun tulee olla vain lähellä lasta ja elää jokaisella henkäyksellä hänelle. On aika kun aika pysähtyy ja hiljaisuudessa kokee olonsa voimattomaksi.On aika kun juuri tuo aika on parantanut haavoja, antaen uskoa ja luottamusta siihen, jotta päivä kantaa itseään huomiseen. On aika ottaa omia askeleita ja huomata kodin kantavan itseään ilman minuakin. On aika olla ylpeä elämäni miehistä, jotka minun ollessa poissa, osoittivat arjen urheutta ollessaan yhdessä. On aika todeta kuinka ihanaa on lähteä hetkeksi pois vain palatakseen pian takaisin.:)

Tämä ristiretki yksin niin naisena, äitinä kuin sydänlapsen äitinä on antanut minulle paljon. Olen kokenut lepoa ja voimaantumista. Olen itsestäni ylpeä kun vuoden jälkeen uskalsin irtautua ja luottaa aarteeni täysin kotiin isin käsiin. Pieni etäisyys arjesta ja sen rutiineista on antanut tilaa itselle. Minä äitinä olen kallisarvoinen ja ainutlaatuinen lapselleni mutta myös lapseni omistaa ihanan ja ainutlaatuisen isän, joka osaa ja pystyy huolehtimaan aarteestamme ilman minuakin. Me yhdessä ja erikseen olemme parasta hänelle.

Jokainen vanhempi tarvitsee keidashetkiä. Hetkiä jossa saa olla aivan yksin mutta silti turvassa.Rohkaisen sinua siellä jossakin irrottautumaan edes pienen retken verran. Uskalla luottaa kumppaniisi ja anna hänelle mahdollisuus näyttää kuinka tärkeä myös hän on lapsellesi. Turvallisuus vain kasvaa kun antaa sille mahdollisuuden lisääntyä. Uskalla suunnitella ja toteuttaa oma retkesi. Alkaako matka jo huomenna vai kuukauden päästä. Anna mennä ja nauti. Keitaasi odottaa.

Tapaninpäivä osa 2

 Huomenna on tapaninpäivä. Liitin alle tekstin jonka kirjoitin vuoden alussa kun kaikki oli uutta ja hämmentävää. Minä kiitän siitä, jotta tänä vuonna saamme kaikki olla kotona ja voin sanoa voimme hyvin. Paljon on matkaan mahtunut iloa, surua, naurua ja kyyneleitä. Jokainen päivä on kuitenkin ollut lahja ja ihme meidän arjessa. Minä hiljennyn kiitokseen ja huokaan: minulla on rakkaani teidän kautta kaikki mitä tarvitsen.

 26.12.2011
Olit 2 päivän ikäinen ja lähdimme lääkärintarkastukseen. Työnsimme sinua pitkää käytävää pitkin ylpeänä. Taisit vain nukkua hentoa untasi. Lääkärillä oli takana jo 24h töitä mutta tahtoi vielä meidät tarkastukseen ottaa. Kätilö riisui sinut tutkimuspöydälle ja me istuimme vierellä. Lääkäri kysyi muutamia kysymyksiä ja alkoi tutkimaan sinua. Sydäntä kuunnellessa hänen ilmeensä vakavoitui. Hän sanoi meille: sydämestä kuuluu voimakas sivuääni. Tämä pitää tarkistaa. Siitä lähdit isäsi kanssa lastenteholle sydänultraan ja minä jäin osastolle kauhun sekavin tunnelmin. Mielessäni vain rukoilin: Suo Herra jotta sydämessä ei olisi mitään pahaa.

Tieto tavoitti meidän nopeaan. Lääkäri oli erikoistunut lastenlääkäri ja erikoistumisalueena sydän. Hän teki ultrassa heti löydön ja antoi sivuäänelle syyn: Fallotin tetralogia (tof). Istuimme lääkärin kanssa pienessä huoneessa ja hän piirsi paperille sydämen rakennetta ja niitä kohtia jotka lapsellamme olivat vialla. Minä en kuullut enkä nähnyt mitään. Kaikki oli vain yhtä sumua. Ensimmäinen kysymys oli: menetämmekö lapsemme?

Lapsemme siirtyi tehohoitoon. Tonttupuku vaihtui sairaalan vaatteisiin ja emme enää vanhempina omistaneet ajan käytön tahtia vaan vastuu siirtyi hoitajille. Muistan kun istuimme sängyn vierellä ja katsoimme omaa lastamme. Hän oli niin täydellinen, niin pieni ja hento. Emme uskoneet todeksi, jotta hänen sydämensä olisi sairas. Kyynelten virta ja pysäyttävä menettämisen pelko valtasi mielen. Elämä sai kuin pimennysverhon päälleen. Kaikki puhe meni ohitseni. En nähnyt kuin hetken ja siinä hetkessä vain rakkaan lapseni jonka pelkäsin menettäväni.

Lohduttomuuden ja kyynelten sekaan sattui juuri tuona päivänä paikallisen mieskuoron vierailu. Kaksikymmentä mieslaulajaa saapui ja aloitti moniäänisesti laulamaan Joulu yö, Juhla yö.

Jouluyö, juhlayö,
Päättynyt kaikk' on työ,
Kaks vain valveill' on puolisoa
Lapsen herttaisen nukkuessa,
Seimikätkyessään. 

Jouluyö, juhlayö:
Paimenill' yksin työ,
Enkel' taivaasta ilmoitti heill':
"Suuri koittanut riemu on teill'!
Kristus syntynyt on!"

Jouluyö, juhlayö!
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille
Olkoon suosio suur.'!

Se oli kaunis hetki. Laulu kuin syöpyi sydäntämme maahan. Mieheni piti minua sylissään ja minä lastamme. Olimme siinä koko perhe, avuttomina mutta yhdessä.

1 vuosi.

Hiljaisuus katkeaa ja itkusi valtaa koko huoneen,

elämän rumpu soi kauneinta sointiaan,

minussa kasvanut täydellisyys,

minä tulin kokonaiseksi,

kun teit minusta äidin.

Hiljaisuus katkeaa kun lääkäri kertoo uutiset,

sydämesi on särkynyt,

samassa hetkessä mekin murrumme,

kasa kysymyksiä ja kauhallinen pelkoa,

tiimalasissa hiekka valuu,

minä kysyn: eihän meidän aika lopu ennen kuin ehdimme sitä edes yhdessä elää?

Hiljaisuus katkeaa kun kirurgi soittaa,

leikkaus on onnistunut ja sinä toivut,

hento ja hauras kehosi on saanut elämän viivan rintakehään,

olet kaunis ja täydellinen- särjettynäkin.

Hiljaisuus katkeaa kun kuulemme sanat: on aika lähteä kotiin,

kuukausien taival sairaalassa päättyy,

ylpeänä kannan sinua kotia kohti,

nutun alla nukkuu pala taivasta,

huokaan: olen onnellinen.

Hiljaisuus katkeaa kun täytät puheellasi kotimme,

touhotat ja tutkit maailmaa,

elämä kuin huokuu jokaisesta henkäyksestäsi,

annat meille niin paljon,

jokainen aamu on uusi seikkailu.

Olet kohta 1 vuoden,

otan sinut syliini ja kyyneleet valuvat hiuksillesi.

Siunauksen sade,

kiitos jotta olet siinä, vasten minua.

Runo syntyi ajatuksista kun poikamme täyttää pian vuoden. Aika on mennyt nopeaan vaikka elettynä se joskus on tuntunut pysähtyvän. Paljon on mahtunut elämäämme. Päivääkään en vaihtaisi mutta osan päivien tuskasta vaimentaisin. Jokainen kyynel ja rukous on kuitenkin ollut tärkeä ja yksi vaihe elämässä. Tämä kaikki on tehnyt meistä perheen ja tarinamme ei olisi meidän jos sitä muuttaisimme. Onni asuu meidän keskellä ja sitä rakkaudeksi kutsutaan. Siinä kaikki mitä tarvitsen,

Kiitos elämälle......kaikesta.

Matka jatkuu......

Heräsin tänään Lastenklinikan lattialta poikani vierestä pieneen ja hentoon itkuun. Viereisessä huoneessa pieni tyttö itkien sanoi: äiti, äiti missä olet, minulla on sinua ikävä. Voisiko joku tulla katsomaan minua? Samassa kuulin kuinka hoitajan askeleet tavoittivat pienen sankarin ja uni saapui kaveriksi ikävänkin keskellä. Ihminen tarvitsee ihmistä.

Meidän katetrointi reissu meni suunnitellusti. Poika oli reipas ja urhea matkan ajan. Monet hoitajat olivat tuttuja ja hämmästelivät kuinka aika oli antanut voimaa ja kasvua lapsellemme. Tuntui turvallisesta nähdä tuttuja kasvoja ja jatkaa siitä mihin melki vuosi sitten jäimme. Poika nautti huomiosta ja hoivasta. Hänestä oli mukavaa koristella Joulukuusta hoitajien kanssa vaikka se vähän pelottikin:)Tammikuussa kirurgit pitävät kokouksen poikamme tilanteesta ja alustavasti pääsisimme 3 kuukauden sisällä totaalileikkaukseen. Elämme kuitenkin vain hetken kerrallaan. Olo on kuitenkin turvallisempi kuin saimme enemmän faktaa sydämen tilasta.

Huomenna lennämme takaisin kotiin kummien antamilla siivillä. Syvä kiitollisuus on rintapielessä. Lahjoitus voi olla heille pieni mutta meille se on äärettömän suuri. Maailma tarvitsee hyviä tekoja ja kun on niiden kohde ei voi kuin kiittää. Vain murrettu leipä on yhteinen, sanoo eräs sananlasku.

Kello on jo paljon mutta uni ei vielä saavu. Koitan antaa sille vielä mahdollisuuden ja kääriydyn peiton sisään. Missä oletkin ja mitä teetkin niin älä lakkaa uskomasta hyvään ja sen kantavaan voimaan. Välillä pitää mennä pimeille poluille jotta näkisi valon kirkkaammin. Kun valo saapuu pieninäkin säteinä se mullistaa elämää. Saapuu toivo ja usko huomiseen joka pimeydessä voi jäädä varjojen valtaan.

Tämä matka muutti jälleen jotakin minussa.

K4

Mummu ja ukki saattoivat meidät lentokentälle. Suuri kiitos lastenklinikoiden kummeille, jotka antoivat meille siivet kun lähdimme poikamme kanssa jälleen matkaan kohti sairaalaa. Ilma oli luminen niin ulkona kuin sisällämme.  Sisäinen pyry koostui huolen ja murheen pisaroista. Pelkopeikko nosti väkisin päätään. Kantaako elämä meitä varmasti? Sidoin lentokoneessa poikani kiinni omaan turvavyöhöni ja kuiskasin hänen korvaan: kuulumme yhteen. Tuli mitä tuli, olen tässä lähelläsi.

Matka sairaalaan kaameassa ilmassa tuntui loputtomalta. Lumi pakkaantui rattaiden renkaisiin ja oli hankalaa päästä eteenpäin. Poika nukahti matkan aikana kuin keräten voimaa osastolle. Tutut maisemat olikin kohta eessä. Lasten- ja nuorten sairaala kyltti oli edessämme. Tästä se meidän matka kerran alkoi ja nyt se saa taas uuden luvun.

Tällä kertaa kyseessä on sydämen katetrointi. Olemme tänään koko päivän valmistautuneet huomiseen. Verikokeita, keuhkoröngten, kardiologin, anestesilääkärin ja erinäisten hoitajien kohtaamisia. Meitä on pidetty hyvin ajantasalla siitä mitä on edessä. Olen ylpeä pienestä taistelijastani, joka urheasti unesta riippumatta jaksoi kaikki kokeet hienosti. Uni tuli myöhään rattaisiin, jospa yö olisi parempi levon kannalta. Rakas mieheni jäi valvomaan murun unta kun oma sieluni ei pystynyt. Minä rukoilen majapaikassa. Pahin ja raskain asia on se, jotta muru ei saa syödä 6h ennen toimenpidettä. Se on iso aika pienelle ihmiselle joka ei ymmärrä miksi se kaikki tapahtuu. Herra siunatkoon rakkaitteni yön. Olen heistä molemmista ylpeä.

Kaikki tämä lähteminen ja tuleminen on henkisesti todella rankkaa. Odotus ja huoli kulkevat käsikädessä. Koko osasto kuitenkin huokuu tahdon ja taistelun voimaa. Siellä on kaikki se mitä meidän rakkaiden eteen tarvitaan jotta huominen ja tulevat vuodet saisivat olla hyviä.

Risaisi ajatuksia kaipuun keskeltä sohvalta jolla istun yksin. Otan viereeni mieheni paidan ja poikani yöpuvun. Ajatuksin olemme kaikki tässä ja se antaa voiman uneenkin. Jääköön huominen Herran huomaan ja pitäköön hän pojastamme hyvän huolen. Me rakastamme vain ja kannamme huolen sekä vaivan. Se on siunattu osa. Rakas ja raskas vanhemmuus.

Näinä päivinä.....

Näinä päivinä kun mikään ei tunnu miltään ja samalla kaikki tuntuu kaikelta. Istun suuren ihmisjoukon keskellä ja samalla huomaan olevani niin yksin. Käsipuolessani kannan omaa ja ainutta aarrettani ja koen olevani samalla siunattu mutta samalla pelon täyttämä. Kuuntelen ihmisten puhetta mutta en saa mistään keskustelusta kiinni. Puhe kuin ohittaa maailmani ja sulkeudun pimeään. Minun maailmani on tällä hetkellä pienen särkyneen sydämen kokoinen. En kykene vaikka haluaisin samaistumaan maailmaan jossa opiskellaan, hämmästellään uutta syntynyttä lasta, mietitään politiikkaa tai jaetaan kuulumisia mihin minulla ei ole koskestuspintaa. On lohduton tunne olla yksin ihmisten ympäröimänä.

Näinä päivinä kun menen kauppaan yltäkylläisyyden ja mässäilyn maailman alan voimaan pahoin. Pitkä käytävä täynnä shampoita ja hoito-aineita. On hennoille, vaaleille, vahvoille, ohuille, paksuille, kuiville, rasvaisille hiuksille juuri täsmä tuote. Kuinka pinnallisen maailman keskellä asunkaan. Samaan aikaan elän maailmassa, jossa homeisen sairaalan kätköissä elää satoja lapsia, joille mikään ei ole itsestäänselvää. Jokainen henkäys, jokainen uusi aamu on taistelun ja työn takana. Mieleni alkaa tekemään vastarintaa. Tekisi mieli huutaa ja itkeä samaan aikaan. Riisua maailma yltäkylläisyydestä niin, jotta jäljelle jäisi vain ehdoton rakkaus.

Näinä päivinä kerään kyyneleitäni paidan hihaan ja koitan kutoa niistä suojaverkon itselleni. Saan olla heikko ja kasata oman mieleni sopukoissa itseni vahvemmaksi kuin tänään. Ensin minun pitää uskaltaa särkyä ja olla alaston tuulien edessä. On avattava oma sielu vereslihalle asti, jotta uuden luominen voisi alkaa. Se sattuu, se vie aikaa mutta antaessaan saa. Tässä olen. Särjettynä.

Näinä päivinä janoan rakkautta. En jaksa antaa itsestäni mitään. Kaipaan vaan olla rakkauden kohde. Tulee aika kun osaan ja jaksan rakkautta antaa enemmän kuin sitä vaatia. Mutta nyt ei ole sen aika. Käperryn mieheni viereen ja käärin peiton turvaksi. Kaikki se mikä tänään harmitti ja itketti jääköön tämän päivän sisään. Huominen olkoon toivoa täynnä ja eheytyminen alkakoon. En uskalla toivoa enenpää.

Ahistaa......

Poika tuhisee vaunuissa. Pyykkikone rummuttaa ja koira kerjää ruokaa tuolini vierellä. Sytytin tuikun pöydälle ja keitin kahvin. On voimaton olo mutta silti jokin pakottaa kirjoittamaan. Keittiöterapiaa.

Tulimme juuri sydän ultrasta. Poikamme suntti oli hieman kaventunut mutta virtaus oli kuitenkin hyvää. Hemoglobini oli myös noussut ja vastaavasti happi-arvo laskenut. Tästä kokonaisuudesta lääkäri teki arvioinnin: näyttää hieman siltä, jotta poikanne suntti on käymässä liian pieneksi. Asiaa ei helpota se, jotta täyskorjausta ei voida vielä tehdä sepelvaltimotilanteen tähen. Vaihtoehto joka jää ilmaan on se jotta suntti tulisi vaihtaa vielä isompaan, jotta poika saisi kasvaa.

Mä istuin siinä tuolilla rohkeena ja reippaana. Autolle päästessäni soitin siskolleni ja romahdin. Kyllähän minä olen tämän kaiken tiedostanut, jotta sydäntila etenee ja sairaus ei itsestään parane. Tämä isku vain sattui. Kiinnitin poikaani turvaistuimeen ja hän katsoi minua syvälle silmiin sanoen: ätä. Minä vastasin: tässä olen ei mitään hätää. Samalla pyyhin lumihiutaleen kokoisia kyyneleitä hihaani.

On päiviä niin kuin tämä, jotta voimat valuu kehosta. Tekisi mieli karata pois todellisuudesta ja elää päivää kun tämä kaikki on ohitse. Pelottaa niin kamalasti. Entä jos emme selviä?

Kävin kuluneella viikolla myös teholla katsomassa uutta samalla diagnoosilla olevaa vauvaa. Vertaistuki on parasta tukea ja haluan meidän tarinan jaettavaksi antaa. Niin pieni ja hento ihmisen alku, jolla roikkui saturatiomittari puntista. Poikani kosketti pienen pientä kättä kuin sanoen: sä selviät! Omat muiston nousi mieleen kun katsoin haurasta mutta rohkeaa äitiä. En voinut paljoa luvata tai sanoa mutta sen tiedän, jotta niin hän kuin me olemme parasta omalle lapsellemme. Kun olemme lapsiemme lähellä se on parasta lääkettä, jota lääketiede ei voi tyydyttää.

Noustava on ja nostettava myös katse murheesta. Elämä voittaa. Voittaahan?