Runo ystäväni häihin....

Tein rakkaalle ystävälleni runon hänen häihinsä. Tahdon sen jakaa:

Rakasta minua tänään,

ole minulle huomenna syy jatkaa matkaa,

kiedo minut syliisi kun pelottaa,

ole minulle totta silloin kun matka uuvutaa.

Rakasta minua tänään,

naura kanssani elämä tanssiksi,

iloitse arki huumaksi,

ja hukuta minut sylisi kätköön yhä uudestaan.

Rakasta minua tänään,

rakasta niin jotta tunnen sen,

se tunne piirtyköön sieluni pintaan,

ja syttyköön lauluksi,

huulieni sanoiksi.

Rakasta minua tänään,

sillä olen ja elän sinua varten,

tässä ja nyt,

kunnes kuolema meidät erottaa.

Joskus rakkaus sattuu.

Väsyneitä sanoja,

vajaita lauseita,

puolittaisia ajatuksia,

ja avuttomia ilmaisuja sekavista tunteista.

Joskus harmittaa kun ei osaa rakastaa rakentavasti,

sitä kaatuu samoihin virheisiin,

lyö yhä uudestaan samoilla aseilla,

painaa liipaisinta,

ja tietää jotta sielun syvyyteen sattuu.

Samaan aikaan,

se sama sydän joka pauhaa ja kuohuu,

rakastaa.

Sinua,

vain,

sinua.

Iltahämärässä etsin sinut.

Otan sinusta kiinni ja tunnen ihosi lämmön,

koen olevani elossa sinun lähelläsi.

saada anteeksi ja itse anteeksi antaa,

siinä on rakkauden pohja,

aloittaa alusta,

katsoa uuten,

yhdessä.

 

Hetki

Ulkona sataa lunta,

sinä halusit lippalakin pipon päälle kun lähdimme ulos,

sinun silmissäsi paistoi aurinko,

joka sulatti talven viiman.

Rattikelkan ratissa huudat: kovempaa äiti,

sinun silmiesi eessä on avoin maailma,

jokainen hetki on portti seikkailuun,

tutut polut ja maantiet,

eivät saa sieluasi pölyttymään,

etsit tien uuteen,

yhä uudestaan.

Minä istun sinun taaksesi pulkkamäessä,

nauramme vauhdin hurmalle,

otan meistä kuvan kännykkäkameralle,

siinä me nauramme nenänpielessä nuhatippa,

onni tallentui hetkeen,

hetkeen joss olimme me.

Kumpa emme koskaan kadottaisi tätä tapaa oivaltaa,

oivaltaa hetken ihmellisyys,

ottaa siitä kiinni ja tallentaa se sydämeen,

kumpa emme jähmettyisi paikoillemme.

elämä virtaa ja oivaltaa,

mikään ei ole itsestäänselvyys,

me elämme ihmeiden keskellä.

me elämme ihmeitä todeksi,

me olemme niitä itse.

Toivo

On yö,talo uinuu suloista untaan,

minä en saa nukutuksi.

Yritän, mutta tyhjyys täyttää pääni.

Minä otan miestäni kädestä kiinni,

ja turvallisuus peittelee sieluni,

olen onnellinen, yön pimeyden kätkössä.

Kävelen kotimme halki poikamme huoneeseen,

katselen,

kuuntelen,

hiljennyn,

jokin pyhä kohtaa hänen sänkynsä äärellä.

Tuo viaton kauneus ja elämään tarttuva voima.

Pieni ihminen, jossa on kuitenkin  kaikki elämää varten.

Minä itken onnesta.

Minä itken kiitollisuudesta.

Minä itken kyyneleistäni helmiketjun.

Jokin tuosta hetkestä jää itämään sydämeeni,

minun pakko laittaa hyvä kiertämään,

tiedän, jotta näinä samoina tunteina moni taistelee,

pelkää pahinta,

irrottaa otteensa tuntemattomaan.

Välillä on vain niin vaikeaa levittää hyvää,

vastassa on liikaa muureja,

joiden edessä minäkin vaikenen.

En kuitenkaan luovuta,

löydän tien, tavan ja keinon,

etsivät löytää sanotaan,

minä etsin jotta löydän tien hänen luokseen,

joka pelkää toivon jo sammuneen.