Hiljainen hetki.

Talo on hiljainen. Poika nukkuu tasaista untaan ja sitä myöden kuin koko talo huojuu. Minä en vielä saa unta. Monta ajatusta ja mietettä sydämellä. On pakko kirjoittaa ne kirjaimiksi. Jospa sitten olisi aikaa levätä ja kerätä voimaa huomiseen.

Viime viikot olen elänyt vahvasti ystäväni rinnalla jonka pojalla sama diagnoosi kuin pojallamme. Tuo pieni mies korjattiin isossa leikkauksessa ja on toipumassa yhä tehohoidossa. Puheluiden, tekstiviestien kautta on välittynyt nuo aidot tunteet mitä elämä Lastenklinikalla saa aikaan. Avuttomuus, epätietoisuus ja se odotus. Odotat soittoa, tietoa, kokeiden tuloksia ja ennen kaikkea odotat päivää kun pääsette kotiin yhdessä. Iholleni on hiipinyt paljon muistoja ja tunteita. Yhä kun laitan silmät kiinni voin haistaa hengityskoneen pistävän tuoksun, nähdä ne kymmenet kanyylit ja sen pulputuksen, joka tulee laitteesta joka imee ylimääräistä nestettä lapseni kehosta. Onneksi näen myös päivän kun lääkäri tulee luoksemme ja sanoo: on aika palata kotiin. Matka on pitkä mutta onneksi sitä ei tarvitse kulkea yksin. Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.

Olen hämmästellyt sitä kuinka hyvä elämä on ollut meitä kohtaan kaikesta huolimatta. Monesti vaikka sitä on kokenut olevansa täysin yksin , on huomannut jotta, ei sitä olekkaan. Saimme uskomattoman yllätyksen kun paikkakuntamme sydän naiset antoivat meillä lahjoituksen. He halusivat tukea jaksamistamme 500e lahjakortilla siivouspalveluihin. Meidän pientä perhettä. Otimme lahjan kauniina kädenojennuksena vastaan. Tuntui niin uskomattoman hyvälle ja samalla helpottavalle. On taas yksi asia jota odottaa.:)

Eräs toinen asia, joka on antanut voimaa on teatteriprojekti jossa olen mukana. Joukko meitä sydänlasten äitejä saimme idean asiasta. Tehdä näytelmä kokemuksista mitä on elämä sydänperheenä äitinä ja isänä, lapsena ja aikuisena. Projekti on alkanut ja matka on varmasti kipeä mutta samalla antoisa. Palkkasimme ohjaajan tuottamaan esityksen ja ensi vuonna saamme nauttia hedelmästä mitä saamme aikaan. Sydän on tuonut elämäämme värejä ja nöyryyttä. Sydän yhdistää vaikka aika kipeälläkin tavalla. Tahdon jakaa tarinaamme ja rohkaista. Matka jatkuu. Joskus mennään vain yksi askel kerrallaan ja joskus peruutetaan muutama taaksepäin. Se mikä on varmaa on se, jotta luovuteta ei. Rakkaus ratkaisee ja se ei lopu koskaan.

Kiitollisena jatkan matkaa. Tuleva kontrolli pelottaa mutta eletään hetkestä hetkeen. Tänään on ollut monta hyvää hetkeä ja sen voimalla annan unelle vallan. Kiitos kun istuit kanssani.

Lapsen 10 käskyä vanhemmille.

1. Minä olen vasta lapsi,
ja olen olemassa sinun kauttasi,
älä hylkää minua, sillä minulla ei ole muita vanhempia.

2. Älä turhaan moiti minua,
sillä mitä enemmän minua moitit,
sitä vähemmän sanasi minulle merkitsevät.

3. Muista pyhittää aikaa myös minulle,
sillä miten käytät aikasi,niin jaat sydämeni,
jollet sinä rakasta minua, minusta ei tule ihmistä.

4. Kunnioita poikaasi ja tytärtäsi,
jotta oppisin kunnioittamaan elämää,
sekä itsessäni, että muissa olennoissa.

5. Älä tapa tunteitani,
ajatuksiani tai yrityksiäni, vähättelemällä,
olemalla välinpitämätön, uhkailemalla
tai pilkkaamalla,
sillä minun pienet asiani ovat minulle suuria,
etkä sinäkään osannut lapsena kaikkea.

6. Älä tee aviorikosta, sillä minä kärsin siitä.

7. Älä varasta elämääni
asettamalla kannettavaksi sinun
täyttymättömiä toiveitasi,
kaunojasi tai pettymyksiäsi,
sillä minun on tehtävä omat erehdykseni.

8. Älä anna väärää todistusta
todellisuudesta tyrkyttämällä minulle
omaa katsomustasi,
sillä minun tulee saada uskoa,
vaikka sinä et uskoisi ja toivoa ,
vaikka sinä et toivoisi.
Varsin pian minä tulen huomaamaan,
että sinä et ole kaikkitietävä,
eikä se vähennä sinun arvoasi,
jos olet antanut minulle mahdollisuuden.

9. Älä himoitse asioita,
jotka eivät ole sen arvoisia,
sillä sinun halusi eivät voi olla
vaikuttamatta minun elämääni.

10. Älä anna minulle kaikkea mitä
haluan, sillä vapaamielisyytesi
on usein välinpitämättömyyttä,
anteliaisuutesi huonoa omaa tuntoa,
suvaitsevaisuutesi ihanteittesi
sortumisesta syntynyttä
voimattomuutta,
taipuvaisuutesi mielipiteettömyyttä
sekä joustavuutesi periaatteettomuutta
ja mukavuudenhalua.

Teksti: Tapio Ahokallio,
kirkon lapsityön viikonvihkonen 1996 

Sitä sun tätä.

Syksy on saapunut. Ensimmäisiä kertoja kaivoin villasukkia esiin kun viima vilisti ikkunoista sisään. Kynttilänvalo näyttää kauniilta ja kuuma kahvi iltasella on päivän paras lopetus. Syksy tietää niin uutta vuodenaikaa luonnossa mutta myös uutta aikaa meidän elämässä. Aika kirii aikaa kiinni ja suuret haasteet tulevat lähemmäksi.

Poika on kasvanut hyvin. Ulkoisesti hänestä ei näy, jotta sydän pieni on sekaisin. Touhua, naurua ja syömisen riemua koko pieni elämä täynnä. Uutena tulokkaana kaksi komiaa hammasta. Usein katselen ajan kulkua hänestä. Juuri saimme hänet ensi kertaa syliin ja nyt hän valloittaa maailmaa omin avuin. On suuri rikkaus seurata rinnalta kun maailma avautuu. Elämä on kaunis.

Meillä oli mieheni kanssa hääpäivä. Minä olin yllätyksenä järjestänyt hänelle purjehduksen. Suuri haaveemme on joskus ostaa oma purjevene ja ajella sillä aikaa pakoon. Matka jäi mieleen kauniina hetkenä. Ilma oli tyyni ja raikas. Aallot kuin keinuttivat meitä eteenpäin ja kyyti oli tasainen. Istuimme käsi kädessä veneen nokassa ja katsoimme näkymää edessämme. Tyyni vesi ja hiljainen kohina. Pidin miestäni tiukasti kiinni ja tiesin olevani turvassa. Elämän meri on edessämme. Näemme vain palan matkaa kerrallaan mutta kiintopisteenä on huominen. Huominen jossa seisomme yhdessä. Lyököön aallot ja keinuttakoon meitä, me emme irroita otetta. Meidän perheen laiva on ankkuroitu rakkauteen joka taistelee ja tahtoo. Yhdessä meissä on voimaa.

Viime päivinä olen myös kuullut paljon toisten sydänperheiden tarinoita. Jokainen kerta sydämeni nöyrtyy hiljaiseen kiitokseen. Nuo tarinat rohkaisevat ja antavat toivoa. Nuo sadat lapset ja aikuiset elämän vetoketju rinnassaan edustavat elämässäni toivoa suurimmillaan. Tiedän jokaisen tarinan takana on puro kyyneleitä mutta myös puro onnen sadetta. Nuo pienet ja suuret sankarit ovat taistelijoita. Heissä korostuu elämän ihme. Kukaan meistä ei ole itsestäänselvyys vaan suuri ihme. En lakkaa tätä hämmästelemästä. Tämä matka diagnoosimme jälkeen on liikuttanut elämääni suurella tavalla. Koskaan en ole enää sama ihminen kuin ennen ja olen kiitollinen siitä. Kivussakin asuu siunaus.

Kello on jo paljon ja uni pyrkii silmään. Hiljaa silitän vielä rakkaani poskea ja käperryn mieheni kainaloon. Tämäkään päivä ei ole ollut turha vaan osa tarinaa jota elämäksi kutsutaan.

Murheinen mieli.

Aurinko paistaa ulkona. Pihan nurmikolla muutama syksynlehti. Lehdet jotenkin saavat minut murheiseksi. Syksy tietää sitä, jotta palaamme Helsinkiin. Päässä pyörii pelkopeikko ja tekisi jokainen aamu mieli vain haravoida syksy kauemmaksi. Se on edessä tiedän sen. Tiedän myös jotta kaikki se mikä on edessä antaa meille elämän mutta silti........sattuu niin paljon.

Lähi päivinä poikamme kohtalotoveri leikataan. Äidin tuska ja tunteet saapuvat kuin omalle iholle. Mielessäni maalaan kuvaa miltä tuosta ystävästäni tuntuu viedä reipas pieni sankari sairaalaan ja nähdä hänet heikkona. Muistan niin hyvin ne omat tunteet. Sen avuttomuuden ja epävarmuuden. Kumpa voisin sanoa ystävälleni jotta kaikki menee hyvin. En voi luvata kun sen jotta kaikki tekevät lapsiemme eteen parhaansa. Se mitä tapahtuu ja yhdessä koetaan on suurimmissa käsissä.

Koitan etsiä voimaa pienistä asioita. Pojan hymystä ja siitä aitoudesta jolla hän liimautuu minuun kiinni. Nuo maailman kauneimmat silmät antaa aina merkityksen askeliin kun koen sisäisesti olevani hukassa. Tämä rakkaus satuttaa mutta samalla tekee meistä vahvoja. Minä kannattelen sinua rakkaani tämän kaiken yllä. Tuli mitä tuli lupaan, jotta käymme tiemme yhdessä. Se on ainut asia, jonka voin luvata.

Risaiset ja haikeat ajatukset sävyttää tätä päivää. En olisi koskaan uskonut tätä tietä kulkevani. Matka kuitenkin jatkuu. Rakkaus antaa suunnan askelille jotka ovat vielä tuntemattomat. Huokaan alati rukouksen: Luojani armahda meitä ja anna meille aikaa paljon kasvaa yhdessä.

Päiväunet ovat ohitse ja vieno itku huutaa minut viereen. On aika mennä. Päivän touhut odottaa.

Kiitos kun istuit kanssani hetken.

Runo illan hämärästä

Pieni kätesi ottaa kädestäni hennon otteen,

ote hentoudessaan kuitenkin voimakas 

ja kuin kietoisit sydämeni kätesi ympärille.

Olemme molemmat hiljaa,

aika tuudittaa meitä seuraavaan hetkeen,

ei ole kiire mihinkään,

omistamme tämän hetken toisillemme.

Pienet varpaasi kutittavat käsivarttani,

potkit elämää kuin eteenpäin.

Itsekkin hämmästelet voimasi suuruutta,

ja kuin valloitat noilla jaloilla maailmaa,

pala palalta.

Valloita rauhassa mietin,

omistat kokoisesi paikan maailmastamme.

Pienet ja kauniit silmäsi katsovat minua,

kuin kysyisit: äiti rakastatko minua aina?

Minä vastaan sinua silittäen:

lapseni minä rakastan sinua enemmän kuin aavistatkaan,

minä olen ja elän sinulle.

Pienet kätesi, varpaasi, silmäsi ja kehosi,

ovat kuin elämän ylistys.

Sinä olet täydellinen ja ainutlaatuinen,

kätken sinut sydämeni multaan,

paikkaan jota varjelen pahalta,

sinut sydänkäpyni.

Sekavaa tajuntaa.

Muistojen kätköistä:

Kun laitan silmät kiinni muistan ne viikot Lastenklinikalla. Muistan kuinka aamuisin lumi narskui jalkojeni alla ja pakkanen sai sydämeni käpertymään. Muistan kuinka hengitykseni teki höyryä aamun ensi tunneilla ilmaan kun kuljin luoksesi. Välillä tunsin olevani kuin robotti. Heräsin, kuljin, kuuntelin ja rukoilin, siinä oli kaikki mitä minulla oli. Minusta oli tullut suuren ihmeen äiti ja tein kaikkeni, jotta saisin sinut pitää.

Jokainen aamu kun menin sairaalaan näin uusia ihmisiä. Meitä kaikkia kuitenkin yhdisti sama asia- lapsemme. Nuo pienet ihmeet, jotka vailla syytä ovat joutuneet vaativaan kouluun. Kouluun, jossa elämä viedään äärirajoille, kouluun jonka päästötodistuksessa lukee: edessä on elämä. Minä olin ylpeä jotta sain olla äitisi. Jokainen aamu vein maitotippoja sinulle varastoon, jotta saisit voimaa kasvaa elämäsi ensimmäisiä viikkoja.

Jokainen aamu edessä oli tuo tuttu ovi, jossa oli lukko ylhäällä. Ovi tuntui raskaalta avata. Käsiäni pestessä kuuntelin lasten itkua. Koitin erottaa onko kyyneleistä osa sinun ja aina mietin miksi itket. Askelsin huonettasi kohden ja varovasti kurkistin ovesta sisään. Rukoilin aina mielessäni, jotta kaikki olisi hyvin. Taululla oli sinulle tutut arvot ja näin sydämesi sykkeen. Sinä olit niin pieni. Usein olit kääritty kapaloon ja pieni nenäsi tuhisi lakanoiden välissä. Ihosi oli lämmin ja sinusta huokui elämä ja sen ihmeellisyys. Olimme tunteneet vasta viikkoja mutta koin vahvasti yhteyttä sinuun. Olit osa minua ja siksi kaikki se mikä ympäröi meitä satutti minua erityisesti.

Muistan sen päivän kun kardiologi kertoi, jotta sinulle tehtäisiin avosydänleikkaus. Kyyneleet valuivat poskillani solkenaan. Kun katsoin ehjää rintalastaasi en voinut ymmärtää, jotta pian siihen piirrettäisiin vuotava haava. Usein lauloin korvaasi virsiä ja vain rukoilin: Jumala anna ihmeesi tapahtua. Leikkaus oli edessä ja luimme sinulle Herran siunauksen illalla. Seuraavan kerran näimme teholla.

Muistan sen teho-osaston odotustilan. Sohvaryhmä, joilla istuu vanhempia kyyneleet silmissä. Ilmassa taistelunhenki ja vain yksi päämäärä: ehjä huominen. Välillä en halunnut kuulla muiden tarinoita, halusin vain lapseni luokse. Muistan ne hetket vuoteesi vierellä. Se pienuus johon murenin. Se epätietoisuus ja pelko. Se tunne kun kuulin oman sykkeeni korvissani. Se tunne kun pelkäsin menettäväni sinut.

Kaiken jälkeen tuli päivä kun pääsimme kotiin. Taistelu oli ohitse ja toipuminen alkoi. Monta mutkaa oli vielä edessä joista emme silloin tienneet ja hyvä niin.

Tänään kun kyynelillä tätä kaikkea muistelen palaan myös siihen todellisuuteen, jotta palaamme tuonne takaisin. Painan pääni alas ja vain rukoilen Luojaani, jotta voittaisimme myös seuraavan taistelun. Tuntuu jo nyt niin suurelta asialta pieni ihmisemme tuonne kantaa. Miten saan sylini rauhoittumaan niin, jotta se loisi enemmän lohtua kuin lohduttomuutta?

Vedän syvään henkeä ja katson sinua kun tuhlaat unta sängyssäsi. Olet niin kaunis ja virheetön. Silitän päätäsi ja kuiskaan korvaasi: olet urhein pieni mies minkä tunnen. Uhkut voimaa jopa unissasi. Minun sankarini.

Rakkautta ilmassa

Tänään katsoin takapihalle ja huomasin nurmella lepäämässä syksyn lentiä. Mielessäni koin pienen maailman romahtamisen. Menikö kesä jo? Bikinini ovat pölyttymässä yhä vaatekaapin kulmassa ja enhän ole vieläkään kertaakaan edes ehtinyt aurinkoa ottaa. Syksy ei saa tulla, en suostu. Siivoan lehdet heti huomenna ja unohdan, jotta ne edes koskaan pihallani oli. ;)

Aika kiirii eteenpäin. Sankarimme on jo 7kk ja kehityksen kulku on hurjaa. Maailmaa katselleen nyt istuen ja kaikki minkä kiinni saa pitää vähintään käyttää kuolapesun lävitse. Hampaita olemme odottaneet mutta niitä ei vielä näy. Hyvää kannattaa odottaa, joten jatkamme odotusta uskollisesti.  Maailman kaunein ääni on myös kuultu kun poikamme sanoi ensi sanansa: äiti. Sydämeni kuin suli kun noiden ruskeiden silmien katseen kohteena saan omistaa maailman kauneimman tehtävän - äitiys. Iloitsen kaikesta siitä mitä poikamme on elämäämme tuonut. Joka päivä jokin uusi ilme tai ele rantautuu arkeemme ja tekee siitä rikkaamman. Elämä on kaunein matka kun sen saa jakaa rakastaen ja ollen rakastettu.

Syksyn astuessa elämäämme, mieleen aina väliin tulvahtaa myös ajatus paluusta Helsinkiin.  Se pelottaa ja huolettaa kun ajatukselle antaa vallan. On niin erilaista viedä poika sinne takaisin kun takana on elämää yhdessä 7kk. On koettu iloa, onnea, ollaan reissattu ja itketty yhdessä. Pienenä vauvana kun kävimme lävitse leikkausta kaikki oli uutta. Emme tunteneet vielä toisiamme. Shokin silmin vain rämmimme päivästä toiseen ja huusimme Luojalta apua. Nyt sankarimme on iso poika ja hänen luovuttaminen leikkaukseen tuntuu niin raskaalta asialta. Toisaalta myös hänen antaminen hoidettavaksi antaa meille elämän mutta menettämisen pelko ei väisty vaikka tiedän totuuden. Näinä hetkinä kun päivää ajattelen en voi kuin rukoilla sen päivän puolesta. Huoli ei päivää vie pois eikä anna siihen mitään hyvää. En voi kun luovuttaa päivän ja huolen Luojani käsiin. Hän on jo siellä mihin itse en näe.

Kesälomamme alkaa olla lopuillaan. Mieheni on aika jälleen astua työhön. Me jäämme uskollisesti häntä odottamaan kotiin. Yhteenvetona loma on ollut touhukas ja ajatuksia antava. Uskomattomia kohtaamisia ja esteiden ylittämisiä takana. Edessä vielä paljon enemmän. Viimeisinä lomapäivinä heitämme sukat nurkkaan ja hipsuttelemme nurmikolla nuuhkien kesän tuoksuja. Jokainen siemaus kuin antaa valoa sydämen lokeroon joka syksyllä antaa voimaa hämäriin päiviin.

Siemaise sinäkin kesää ja ota siitä kaikki irti mitä saat.
Elämä on ihanaa.