Kirjaimien jono.

Maassa on lunta,

luonto valmistautuu suureen juhlaan,

me kuljemme ensilumen pinnalla,

askeleesi, 

askeleeni,

 painuvat lumen pintaan,

ja teemme matkamme kokoisen polun pihamaallemme.

Minä en lakkaa hämmästelemästä pieniä jalanjälkiäsi,

ne ovat piirtyneet minuun,

jokainen hetki on todiste siitä, jotta selvisimme,

meitä ei lannista paukkuva pakkanen tai pimeä yö,

me jatkamme matkaa,

ja jos väsymme,

kannamme toisiamme.

Minä toivon, jotta osaisin antaa sinulle nämä silmät nähdä ihmeitä,

elää hetkessä,

nähdä hetken kauneus,

kohtaamisen ilo,

ja rakkauden muuttava voima.

Toivon, jotta sinusta kasvaa isäsi kaltainen mies,

kivun kautta koeteltu,

mutta hyvyyden voimalla selvinnyt,

armosta osallinen,

vahva ja itsenäinen mies.

 

Sekavia ajatuksia

Poikamme katsoo Maikki ja mahtava Pontso- sarjaa pieneltä ruudulta. Pieni käsi on kiinni paitani hihassa ja pienet varpaat kipristlee peiton alta. Välillä hän nauraa, välillä ilme ihmettelee ja oivaltaa. Minä koitan hänen vieressään sanoittaa sieluni ajatuksia. Tässä on hyvä olla. Pysäytän ajan ja jäämme sen keskelle....hetkeksi. Pysähdy sinäkin:)

Viime aikoina olen paljon palannut Helsingin käytäville. Yksittäiset hetket avaavat valtavan tunteiden salkun. Tänään kaupassa kaupankassa piipitti. Ääni oli samanlainen kuin teholla seurantalatteissa. En voinut mennä kassajonoon. Oli pakko kääntyä takaisin ja kiertää hyllyt uudestaan. Vetää henkeä. Koota itsensä.

Viikonloppuna olin pitämässä yhdistyksen kahvitusta sairaalassa. Vein ylijäämistä tervehdyksen lastenteholle, jossa rakastamme hoidettiin useita kuukausia. Olen kulkenut käytävän ennenkin kaiken jälkeen mutta nyt askeleet olivat erilaiset. Ne painoivat. Askeleeni kuin liimautuivat kiinni maahan ja mieleni pysähtiyi. Tehon oven aukaistuani kaikki tuoksut löivät kasvoilleni. Käytävä oli hiljainen. Käytävän päässä oli vaunut, joissa pieni ihminen uinui untaan. Seurantahuoneessa keskoskaapeissa moni etsi elämän ensi säveliä. Oli yhä hiljaista.

Sairaalassa tapasin myös erään perheen joiden pienellä oli sama diagnoosi kuin meillä. Pienessä hetkessä täysin tuntematomat ihmiset löysivät jotakin  elämää syvempää. Yhdistävä punainen lanka joka kulkee sydämen kautta. Koin vahvasti sen kuinka kaikki tämä on myös antanut niin paljon kaunista. Upeita ihmisiä, urheita sankareita, nöyryyttä ja silmät, jotka näkevät pintaa syvemmälle. Elämän tie kulkee outoja polkuja mutta joskus ymmärtää palan siitä miksi. Emme ole yksin.

Tässä ajatuksia tänään. Haluan löytää sielulleni rauhan joka kuroutuu toivoksi kun pelotaa. Elämä kantaa kun siihen uskoo ja uskaltaa oivaltaa uutta.

Runo isänpäivänä...

Sinä asut sydämeni alla pikkuinen,

sinut taiten tehtiin pilvien päällä,

sinä elämän hehkua säteilet.

Sinä asut sydämeni alla pikkuinen,

minä sinua kannan ja hoivaan,

vie tie kipuun tai iloon,

minä vierelläsi taistelen.

Sinä asut sydämeni alla pikkuinen,

teit maailmastamme kauniin,

kun ihmeenä syliimme saavuit,

me hiomme toinen toisiamme vahvemmaksi,

jotta pystyisimme ottamaan elämän tuulet vastaan.

Sinä asut sydämessäni pikkuinen,

ja yhä uudestaan hämmästelen,

sinä olet pala taivasta sylini kätkössä.

Ei sittenkään.

Istumme sohvalla koko porukka. Villasukat lämmittää varpaita ja pöydällä palaa kynttilä. Valo värisee ilmaa vasten ja hiljaisuus kietoo meidät yhteen ison peiton alla. Pimeinä iltoina aurinko asuu sohvannurkassa. Yhteisen hetken kautta pimeys unohtuu hetkeksi ja valo voittaa. Varsinkin tänään pyhäinpäivänä kiitän jotta olemme tässä.....yhdessä....selvinneinä...paljosta.

Me emme tosissaan lähteneetkään Helsinkiin. Tiistai- keskiviikko yönä pojalla alkoi yllättäen voimakas yskä. Larygniitti eli akuutti kurkunpäätulehdus. MInä tiesin jo yöllä, jotta matkamme ei tulisi onnistumaan. Otin pojan peiton sisään ja hengitimme kylmää ilmaa. Kohtaus helpotti ja hengitys sai helpotusta. Aamulla menimme vielä lääkäriin varmistamaan tilanteen. Poikamme omalääkäri katsoi kokonaisuuden ja soitti Lastenklinikalle, jotta mikä on pojalle parasta. Anestesialääkäri oli sitä mieltä, jotta nukutusta ei voida tehdä koska on suuri riski jotta hengitystiet turpoisivat umpeen rasituksen tähden. Koska kuvaus ei ole ns. akuutti jäimme kotiin parantumaan ja odottamaan uutta aikaa, joka on Joulu- Tammikuussa. Kaiken lisäksi meitä ei oltu laitettu vuode-osaston listoille ja osasto oli aivan täynnä. Liekö varjelusta kun jäimme kotiin. Kiitimme illalla Luojaa, jotta hän esti lähtömme oli syy mikä tahansa. Nyt meillä kaikki paremmin.

Katsoin eräsilta ohjelmaa, jossa kerättiin varoja uuteen sairaalaan. Siinä oli eräs nuori tyttö, jolla oli vakava syöpä. Syöpä oli kerran voitettu mutta teki tuloaan uudelleen. Tyttö kuvasi tunteitaan: Tieto uudesta lisää aina tuskaa mutta epätietoisuus lisää pelkoa. Nuo sanat puhuttelivat minua. Meidän elämässä tuo on näyttänyt todelliset kasvonsa. Tieto vakavasta sydänviasta tuntui/tuntuu murskaavalta. Mitä enemmän saimme tietoa niin tuska lisääntyi. Tuska siitä jotta rakkaallamme on jotakin niin rikki. NIin täydellinen ja kaunis on kuitenkin niin hauras ja särkyvä. Jouduimme sopeutumaan ajatukseen sairaalasta ja leikkauksista. Uusi maailma, uusi aika mutta samalla meidän oma tarina. Monessa kohtaa olemme olleet myös epätietoisia. MItä tapahtuu? Millä aikataululla? Voinko luottaa? Selviämmekö? Saammeko pitää poikamme? On ollut pakko oppia sietämään sitä, jotta huomisesta ei kukaan tiedä. Meillä on vain tämä hetki. Pelon kanssa oppii elämään kun ei anna sen hallita elämää. On uskallettava elää ja katsoa uutta päivää silmiin. Yhdessä me selviämme vaikka pelottaakin. Yhdessä meissä on voimaa enemmän kuin yksin.

Uni koputtaa ovella. Sammutan kynttilän ja vien rakkaani unijunaan. MIssä oletkin niin toivon sinulle kaikkea hyvää. Usko huomiseen ja taistelunvoimaan. Rakenna rakkaudella ja elä toivon siivillä. Elämä on kaunis. Elämä on tässä. Iloitse ja hullaannu sen voimauttavasta voimasta.