Kuulumisia

Tv hurisee ja kahvi tuokuu. Ikkunasta näkyy illan hämärä ja luonto valmistautuu nukkumaan. Pilviverho peittelee taivaan ja kuin keinuttaa universumin uneen. Minä pidän vielä verhot hetken raollaan ja valvon ajatusteni maassa. On pakko kirjoittaa sanoja, lauseita.....sydämestä.

Maanantaina kävimme lääkärissä. Flunssa alkaa olla ainakin yhden pienen askeleen voiton puolella. Nenä ei vuoda enää niin paljoa ja yskäkin on antanut tilaa hengitykselle joka antaa pienelle voimaa.Sydämentila oli ennallaan. Suuria muutoksia ei ollut havaittavissa. Ainut asia, joka viestitti tilanteen etenemisestä oli hb:n nousu. Lääkäri kuitenkin vakuutti, jotta hätää ei ole. Arvon nousu kuuluu asiaan ja hän sanoi, jotta poikamme elimistö on sopeutunut tilanteeseen hyvin. Jos kaikki menee hyvin uusi leikkaus olisi suunnitteilla viikolla 12. Nyt kuitenkin tulee elää hetkestä hetkeen. Huominen on tuntematon.

Kaiken keskellä syntyi runo, puhukoon se syvimpiä tuntojani:

Minä hymyilen,

kun katson sinua.

Sinulle jokainen päivä on uusi seikkailu,

ei ole rajoja vaan maailma on avoin.

Tunnustelet, maistelet, kosketat ja hämmästelet,

sinulle jokainen hetki on uusi mahdollisuus,

valloitat kokoisesi palan universumista.

Minä liikutun,

kun sanot minua äidiksi.

Sydämeni sulaa edessäsi,

ja koen olevani etuoikeutettu tehtävässäni.

En olisi uskonut jotta noin pieni ihminen,

mullistaisi koko maailman.

Minä pelkään,

edessä olevaa tuntematonta,

kantaako elämä meitä varmasti?

Saammeko vielä tuhansia aamuja, joina heräämme yhdessä?

Selviämmekö yhdessä mutta kuitenkin erillään?

Minä valvon,

kun sydämesi pysäytetään,

annan oman sykkeeni rukouksin rinnallasi,

pumppaan voimaa jokaisella sekunnilla,

uskon, toivon, 

olen kanssasi,

tunnethan sen?

Minä rakastan

sinua lapseni, 

sinua mieheni,

teidän kanssa uskallan elää ja olla,

teidän kanssa huominen on mahdollisuus,

ja tulevaisuus seikkailu jota odotan joka päivä.

Huh huh

Lyhyesti mutta ytinmekkäästi:

Poikamme leikkaus siirtyi jälleen. Ensi viikon aika peruttu. Uutta aikaa emme enää edes saaneet. Odotamme, jotta poika paranee ja siitä sitten kaksi viikkoa aikaa terveenä ennen kuin leikkausta voi tehdä.

Arki jatkuu siitä on pidettävä kiinni. Harmittaa, huolettaa, surettaa mutta matka jatkuu.

Runonen

Sinua tuuditan käsivarsillani,

kun tähdet syttyy taivaalle,

maailma kuin keinuu allamme,

ja hetken olemme kevyet kuin höyhenet ilmassa,

ei ole kiire mihinkään,

aika antaa meille aikaa toisillemme.

Kerron sinulle satua sankarista,

pienestä ihmisestä, joka sai tehtäväkseen taistella,

merkkinä soturuudesta rinnassa arpi,

elämän punainen lanka,

portti sydämeesi.

Kerron sinulle kuinka ylpeä olen sinusta,

sinä et ole itsestäänselvyys,

olet pieni ihmeemme,

sinä täydennät meitä,

tarvitsemme toisiamme,

kuin kuiva maa joka janoaa vettä.

Sinua tuuditan käsivarsillani.

kun tähdet syttyy taivaalle.

Kyyneleet valuvat kiitoksen purona,

pala taivasta nukkuu käsissäni.

Olen onnellinen.

Sinusta.

 

 

Odotus jatkuuuu......

Poika leikkii sängyssään tuteilla. Heittelee niitä ilmaan ja nauraa kun ne kolahtaa pinnasängyn reunaan. Tuttisadetta ilmassa. Suloista. Minä odotan koska sade lakkaa ja nukkumatti saapuu. Aika ei ole vielä. Istun hetken kanssasi, onko sinulla aikaa?

Odotus jatkuu. Pojalta otettiin perjantaina virusnäytteet ja niiden tulisi olla valmiina huomenna. Niiden pohjalta saamme tiedon koska leikkaus on. Onko se 1.3 vai ei. En oikein tiedä mitä tunnen ja koen. Välillä pelkään, välillä huokaan kun päivä lähenee ja odotus päättyy. Välillä itkettää, kiukuttaa, naurattaa ja laulattaa. Suurin tunne on kuitenkin huoli ja samaan aikaan suunnaton toivo joka saa uskomaan huomiseen. Yhtenä päivänä löysin poikani jääkaapin vierestä istumassa. Hänellä oli kädessaan minusta otettu kuva. Pienet sormet piti kuvan reunasta kiinni ja suu antoi suukkoja kuvalle. Minut nähdessään suuri hymy nousi suupieliin ja kuulin maailman kauneimman sanan: äiti. Siinä hetkessä ymmärsin sen voiman joka saa uskomaaan ja jaksamaan. Se on rakkaus. Tuo pohjaton virta joka kulkee välillämme. Se vie eteenpäin se antaa uskon uskomattomaankin. Virta solisee ja ravitsee rakkauden kipeän sydämen joka päivä.

Yksi upea asia on myös ollut matka teatterissa. Matkamme on kestänyt melki vuoden. Vuoden aikana 7 sydäntarinaa ovat saaneet upean muodon. Kyyneliä ja luovuuden iloa on vuodatettu yhdessä ja erikseen. Ensi-ilta lähestyy. Iltaan sisältyy paljon tunteita ja valmiiksi tulemisen iloa. Tämä sydänmaailma on ollut ajottain raskas mutta samalla niin rakas. Kaikki asiat ovat kuitenkin johtaneet toiseen ja niin monesta asiasta saan vain kiittää. Eläköön luovuuden ilo ja taiteen riemu. Puhukoon ensi-ilta sen mitä meistä jokainen on elänyt ja elää todeksi. Saakoon kyyneleet sanat ja kasvot.

Tuttisade alkaa rakoilla ja unihiekka laskeutuu. On aika rukoilla vielä yhdessä iltarukous ja kiittää päivän matkasta. " Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä, siivilläsi meitä peitä, älä meitä koskaan heitä, Amen!"

Hyvää yötä!

Ei voi olla......

Suklaakeksin murunen pyörii suussani. Kahvi on jo kylmää. On hiljaista ja tuntuu, jotta mikään ei liiku. Ei edes ajatus. Kaamos on ylläni. Sytytän kattolampun jotta valo koskettaisi. Sekään ei tunnu miltään. Joskus pitää olla hetki pimeässä jotta näkisi valon selkeämmin. Nyt on minun hetkeni.

Viime yönä nukkumatin tilalla saapui flunssa poikaan. Olin niin iloinen kun koin jotta olemme taudissa jo voiton puolella. Nenä alkoi kuitenkin vuotaa ja yskä on yhä. Helsingistä soiteltiin kuulumisia ja nuhaisia ne ovat. Tulos: leikkausta luultavammin joudutaan vielä siirtämään. EI VOI OLLA TOTTA! Saimme maanantaihin vielä aikaa seurata ja toipua.

Nämä ajat ovat hämmästyksen aikaa. Olen iloinnut suunnattomasti pojan kehityksestä ja siitä kaikesta mitä hän joka päivä meille antaa. Olen iloinnut myös siitä jotta meillä on tulevaisuus edessä ja häntä voidaan auttaa. Olen ollut niin iloinen siitä, jotta apu lähestyy......ja sitten F-L-U-N-S-S-A:( Miksi taivas on hiljaa ja koulii meitä. Uskoisin jotta olen jo läksyni oppinut. Olemaan nöyrä ja murtunut. Oppi on kuitenkin vielä selvästi kesken. Pitää jatkaa  tätä tietä. Olla avoimena elämän edessä vaikka se antaa kipuakin. Ei ole syytä ylpeillä tai nostaa päätään. Armosta ja armossa riipumme. Muuta meillä ei ole.

Sanoja ei löydy. Otan nenäliinan ja niistän poikani nenän.

Ehkä huomenna kaikki on toisin.

Sinulle....

Aamu sarastaa ja kutsuu meitä uusiin seikkailuihin,

ei ole aikaa menettää hetkeäkään,

siksi uhkut voimaa elää jokaisella henkäyksellä.

Minä hämmästelen urheutesi määrää,

miten noin pieni voi olla samaan aikaan jotakin noin suurta?

Päivä kuluu,

sinä opit koko ajan uutta,

ensi sanasi ovat musiikkia korvilleni,

pienten jalkojesi töminä tallettuu sieluuni,

minä olen sanaton,

sinun täydellisyyden ääressä.

Ilta saapuu,

sinä painat pääsi minun kehoani vasten,

et sano mitään mutta samaan aikaan puhut enemmän kuin kukaan muu,

sydämemme lyö samaa tahtia,

jokaisella lyönnillä toivoisin tekeväni sinun sydämesi ehjäksi,

mielessäni kudon suojamuuria ympärillesi,

jokainen silmukka on punottu rakkaudella.

Nukahdat,

suljen sinut iltarukoukseen.

On yö,

katson sinua ja lempeää untasi.

Kyyneleet valuvat poskiltani tyynysi reunaan,

kuiskaan: minä rakastan sinua.

Minä valvon kun sinä keräät voimaa,

minun sankarini,

minun elämäni valo.

Poikani.

Hampaita?

Kupissa kuuma kahvi. Siskon tyttö leipoo sämpylöitä. Poika tuhisee ulkona untaan. On hiljaista. Kuulen vihdoin ajatuksiani. Pakko kirjoittaa. Puolittaa ajatusten tulva sanojen puroksi.

Viime keskiviikon leikkauksen siirron jälkeen mieli on kulkenut vuoristorataa. Toisaalta olen kiitollinen siitä, jotta poikamme tilaa seurataan niin hyvin jotta riskejä ei oteta. Toisaalta loputon odotus syö sielua ja välillä on sellainen olo, jotta tukehdun. Tuntuu, jotta lohtua ei saa mistään. Tekisi mieli juosta mutta en tiedä minne. Mieli rauhoittuu kuitenkin kun pysäytän ajatusteni ketjun ja huomaan, jotta ei meillä ole hätää. Kaikki tapahtuu ajallaan ja sen kulumista minun on vaan kestettävä. Tulee vielä aika kun huomaan tämän kaiken olleen vain tuulen henkäys vuosien saatossa. Aika kuroo meitä vahvemmaksi vaikka joskus se tekeekin niin kipeää.

Samaan aikaan kun sydän on sykkyrällä ja mieli kaipaa unta niin pojalle tulee hampaita. Yön pimeinä tunteina itkevää lasta lohduttaen itkin minäkin. Sanoin ääneen: en jaksa. Se helpotti. Kyyneleemme virtasivat yhdessä tyynyn kulmaan ja siinä rauhoituimme molemmat. Ei meidän aina tarvi jaksaa. Elämään kuuluu kipukin. Onneksi meillä on toisemme jotta kivun voi puolittaa. Kuinka lohdutonta olisi ollakkaan yksin. Näinä hetkinä on voiman jyvät etsittävä pullanmurusista ja naurun pilkahduksesta. Kumpa pian hampaat tulisivat esiin ja rauha saapuisi. Joskus liika on liikaa ja ehkä ajoittain nyt kaikki ylimääräinen tuntuu siltä.

Ensi viikolla menemme sydänultraan. Kumpa kaikki olisi ennallaan ja luulen kyllä niin. Tuo turvaa kuitenkin siellä käydä vaikka leikkaus onkin ihan oven takana. Kiitän kotisairaalaa kaikesta. Meistä kyllä pidetään niin hyvää huolta. Olen siitä todella kiitollinen joka päivä. Eräänä päivänä sain tekstarin kotisairaanhoitajalta jossa luki: "jos tarvitte minua olen teidän käytettävissä. Voimia odotukseen".  Tuli turvallinen olo. Meitä varten on kymmeniä ihmisiä, jotka ovat valmiita pitämään meistä huolen. KIITOS!

Nyt uni ulkonapätkii. Pitää mennä. Pienestä pakkasesta katsoo kaksi kirkasta silmää. Touhut odottaa. Kiitos tästä hetkestä kanssani.

1.3

Leikkaus on siirtynyt. Pojallamme on hengitystieinfektio yhä. Uusi aika 1.3.

Ei ole oikein muuta kirjoitettavaa.

Odotus jatkuu........................................