Pieniä askeleita...

Ulkona sataa räntää. Taivas kuin niistäisi niskaamme. Mieli meinaa laahata väkisinkin alhaalla ja ei tee mieli oikeestaan tehdä mitään. Nämä on niitä päiviä kun lämpimät sukkikset ja villasukat ovat parasta seuraa. Siihen vielä lisäksi sohvan pehmeä kulma ja lapsen kaunis hymy sekä miehen läsnäolo. Siinä on kaikki mitä tänään tarvitsen.

Aika on jälleen kiitänyt omalla radallaan. Olemme perheene ottaneet suuria askelia. Ensimmäinen iso asia on ollut se, jotta poikamme pääsi nenumasuletkusta pois. Kuin valo olisi saapunut hänen kasvoilleen. Pienet kädet kuin kiitävät kasvojen iholla ja se onnen huokaus, joka huokuu kun enää ei ole teippejä kutittamassa. Äitinä iloitsen hänen kanssaan. Nyt pidämme ruokapäiväkirjaa, jotta nesteenmäärä ei alita alarajaa. Kuivuminen on meidän pojan kohdalla todella vaarallinen asia. Päivä kerrallaan eteenpäin. Olemme jokaisesta illasta kiitollinen kun laskemme vuorokausi annoksen ja huomaamme jotta se on riittävä:)

Toinen askel on se, jotta poikamme sai maistaa ensimmistä kertaa maissisosetta. Voi sitä hämmennyksen ja hämmästyksen ilmettä. Nopeaan kuitenkin hän huomasi sen, jotta itse asiassa sose onkin hyvä juttu. Yksi teelusikka vaihtui toiseen ja kolmanteen. Upeasti meni ensimmäinen ja toinen kokeilu. Sose maistui ja kasvot oli ainakin maissintähkän kokoisessa hymyssä.

Kolmas askel on se, jotta poika on muuttanut yöksi omaan sänkyyn. Ensimmäisenä yönä minun piti käpertyä pojan viereen lattialle, ihan vain siksi jotta nukkumatti osaisi uuteen osoitteeseen;) Poika nukkui kuin tukki ja minä valvoin unta. Kyllä sitä rakkaudesta vaikka valvoo pesusaavissa vain varmistaakseen, jotta kaikki on hyvin. Kyllä saan olla kaiken koliikin jälkeen kiitollinen näistä illoista. Voiko kauniinpaa olla kuin oma tuhiseva poika joka harso kädessä etsii unta.

Neljäs askel on se jotta lähdemme pienelle lomalle etelä-suomeen. Kuukausien kotona olo saa aivan uuden värin. Elämä kantaa kodinkin ulkopuolella nyt siihen on aika oppia luottamaan. Vähän jännittää ja pelottaakin mutta nyt on hyvä aika tämä askel ottaa. Ja siellä kaukana mutta lähellä odottaa kasa rakkaita joiden suojassa on hyvä olla. Kumpa matka olisi siunattu ja pysyisimme kaikki terveinä.

Näiden uutisten alla painan pääni alas ja kiitän Luojaani. Valo loistaa pimeydenkin keskellä ja saa aikaan ilon joka puskee elämää eteenpäin.

Tarttukoon valo sinuunkin. Kiitos kun istuit hetken kanssani.

:)

Tänään oli se jännä päivä eli kontrolli. Jos perhoset mahassani olisivat saaneet siivet olisin varmaan leijunut klinikalle. Klinikala oli pelkästään sydänperheiden päivä. Isoja ja pieniä lapsia leikki ja taapersi siellä täällä. Vuorotellen jokainen meni sydänfilmiin ja keuhkokuvaan ja jäi odottamaan lääkärin kohtaamista. Aina kun ovi kävi sydämessä kolahti ja niin se oli meidänkin vuoro.

Poika nukkui vaunussa pienessä sokerihumalassa kun avustava lääkäri antoi herkkua tuttiin kun uni meinasi irrottaa otteen. Kardiologi Jaana Pihkala tutki tarkasti ja tutkimuksen jälkeen jäimme keskustelemaan tilanteesta. Avustava lääkäri otti juuri heränneen ja nälkäisen poikamme vaunuihin ja lähti etsimään kadonnutta unta käytävältä. Uutiset olivat hyviä. Sydämentila oli pysynyt siinä suhteessa ennallaan,jotta seurantalinja jatkuu. Sydämeen laitettu suntti oli hieman kasvattanut keuhkovaltimohaaroja ja suntti oli muutenkin hyvin auki ja suoritti tehtäväänsä. Otettujen kokeiden perusteella tilanne oli stabiili ja pojan kasvu sekä kehitys on merkki siitä, jotta näin voimme jatkaa. Tämän vuoden lopulla suunnitteilla sydämen varjoainekuvaus joka antaa tärkeää tietoa tulevaa korjausleikkausta varten. Jos saamme voida ja kasvaaa näin hyvin leikkaus voisi olla jopa lähempänä yhtä vuotta.

Suuri askel meidän perheelle oli myös se,jotta nenämahaletku otettiin kokeilun muodossa pois. Katsotaan miten pieni mies jaksaa itse syödä ja jos paino alkaa laahaamaan niin sen saa aina takaisin. Lääkkeiden anto nyt hieman haasteellista kun letkua ei enää ole. Eiköhän siinäkin joku keino yhdessä löydetä. Oli jotenkin terapeuttista laittaa ruiskut ainakin hetkeksi takaisin kaappiin omaan laatikkoonsa. Oli myös niin kaunis näky nähdä oman pienen miehen kasvot kokonaisuutena ilman mitään ylimääräistä. Aistin, jotta poikakin oli onnellinen kun enää ei teipit kutita ihoa tai harmita kesken unien. Eläköön tämän päivän riemu!

Tästä on siis hyvä jatkaa:) Iloitsemme tämän päivän uutisista ja astumme askel kerrallaan elämää eteenpäin. Olkoon elämä meitä kohtaan hellä ja jos kipua ja tuskaakin sallitaan, antakoon Luoja ymmäryksen ja syyn jatkaa. Kiitos sinulle joka muistit tätä päivää ajatuksin ja rukouksin.

Pieni mies, sinä naurat aina niin
Pieni mies, unohdu et kyyneliin

Pieni mies, sua kauan odotin
Pieni mies, sinut viimein omistin

Pieni mies, sinun katson kasvavan
Pieni mies, näen päivän koittavan

Pieni mies, jolloin seuraani sut saan
Pieni mies, rinnalleni kulkemaan

Pieni mies, sitä vielä tiedä et
Pieni mies, miten paljon merkitset

Pieni mies, olet tärkein päällä maan
Pieni mies, maailmain saat kukkimaan

Pieni mies, jolloin jatkat työtä mun
Pieni mies, jätän kaiken käsiis sun

Pieni mies, kun sä kerran vanhenet
Pieni mies, silloin yksin ole et

Pieni mies, omat pojat sulla on
Pieni mies, tiedät mitä onni on

Pieni mies, jolloin suuri olet niin
Pieni mies, kasvat isän haaveisiin

Jukka Kuoppamäki Pieni Mies

Levoton mieli.....

Keväinen Perjantai kääntyy iltaan. Takana pitkä vaunulenkki ja leppoisia askeleita asfaltilla. Postissa odotti myös ihana paketti ystävältä. Suklaata ja söpöjä ajatuksia pientä poikaamme kohtaan. Päätin ennen paketin hakua, jotta avaan sen yhdessä mieheni kanssa. Postin rappusilla iski jo armoton tuska siitä mitä paketissa on. Pieni reikä paketin reunaan oli viimeinen tikki ja revin paketin rappusilla. Koitin teipata kulmat samaan muottiin esiittääkseni jotta vahinko sattui postin päässä. Ei tainnu mennä läpi;)

Mieleni on ollut koko päivän levoton. Huominen kardiologin aika saa sieluni värisemään. Mieli laukkaa ja sitä valmistautuu kaikkeen. Mieli keksii kaikkia mahdollisia ja mahdottomia uutisia ja samaan aikaan poika nauraa leikkimatolla kuin sanoakseen: Äiti mulla ei oo hätää. On vain rauhoitettava itsensä ja katsottava poikaa enemmän kuin omia ajatuksiaan.

Kävimme kuluneella viikolla verikokeissa. Laboratorio oli hiljainen paitsi käytävälle kuului pienen pojan armoton itku kun verikoetta saalisti kolme hoitajaa. Pelko oli ottanut otteen ja poika ei monista yrityksistä huolimatta rauhoittunut. Pojan äiti alkoi hermostua ja topakasti neuvoi poikaa kuinka hänen tulee käyttäytyä ja olla. Loppujen lopuksi yritykset ei tuottanut tulosta ja äiti tokaisi pojalle: kyllä sinä olet itsekäs kun et verikoetta antanut ottaa. Näin pojan kasvoilla sen pelon ja samalla surun kun ei täyttänyt äidin odotuksia. Äiti lähti kiireellä eteenpäin pojan kulkiessa perässä kyyneleet silmissä. Minun niin teki mieli nousta ja mennä pojan luokse. Olisin kuiskannut viisi sanaa: minusta sinä olet reipas poika.

Toivon jotta kiire ja väsymys ei minussa saa otetta niin, jotta vähättelen oman lapseni tunteita tai pelkoja. Toivon, jotta sylini olisi auki silloinkin kun lapseni epäonnistuu eikä täyty odotuksia tai käyttäydy tilanteissa niin kuin oletetaan. Toivon jotta äitinä tukisin ja rohkaisisin poikaani niin, jotta tästä kivun tiestä tulisi kunniakuja, josta poikani saa ajan kanssa voimavaran.

Kello alkaa jo olla paljon ja lähden etsimään unta. Huomiseen käymme yhdessä rintamassa ja se riittää. Iltarukoukseen vain huokaan: Luoja auta meitä.

 Mieleeni nousee sanankohta: Teitä kohdannut koettelemus ei ole mitenkään epätavallinen. Salliessaan teidän joutua koetukseen Hän valmistaa tien ulos tuskasta, jotta voitte sen kestää.

Kontrolli.

Aivan ihana ilma jälleen. Lenkkarit kuin viilsi asfaltin pintaa kun kävimme aamulla pienellä vaunulenkillä. Ihmisten kasvoille oli palannut suloinen hymy ja oli mukava moikata naapuria auringon valossa. Tekisi mieli kaivaa esiin jo bikinit ihan vain fiilistellen. Tosin taitaa olla käynyt pieni muutos siinä, jotta koko ei enää vastaa tarvetta. No tänään ei sekään haittaa. Jos ne ei kesällä mahdu niin istutan niihin vaikka orvokkeja ja laitan oven pieleen roikkumaan. Eläköön alkava kevät ja tuleva kesä:)

Elämme jännittävää viikkoa. Lauantaina Lastenklinikalta saapuu kardiologi katsomaan poikamme sydämen tilaa. Mitään hälyyttävää ei ole mutta nyt on aika täyttynyt leikkauksesta ja sydän tulee erityislääkärin toimesta ultrata. Ennen ultraa on verikokeita, sydänfilmi,keuhkoröngten, saturatioseuranta sekä verenpaineen mittaus. Pieni mies joutuu jälleen isoon myllytykseen. Onneksi tutkimuksista inhottavin on verikokeet, muista selviämme sokeriliuoksen avulla. :)

Äitinä sitä oma sydän on jännityksestä ymmällään. Sitä valmistautuu kaikenlaisiin uutisiin. Kipein uutinen joka samalla on toivon uutinen olisi se, jotta leikkaus olisi pian edessä. Sanat: on aika palata Helsinkiin, tuntuvat niin pelottavilta. Mieleen nousee muistoja niin kipeitä kuin toiveikkaita. Samaan aikaan jälleen menettämisen pelko nostaa päätään. Entä jos emme selviä sieltä yhdessä kotiin? Onnistuuko leikkaus varmasti? Entä jos sattuu jälleen jokin komplikatio? Miten selviän, jos menetän hänet?

Sitä on pitänyt itsensä ihan istuttaa alas ja sanoa omalle sydämelleen: rauhoituhan. Mieleeni nousi eräs sarjakuva, jossa oli pieni ihminen joka huusi tuskaisena kuinka Jumala on hänet hyljännyt. Hahmo itki kädet puuskassa istuen. Seuraavassa ruudussa paljastui kuvan kokonaisuus. Hahmo itkikin suurella Jumalan kämmenellä. Ehkä minäkin olen kuin tuo hahmo. Koen väliin olevani onnettoman yksinäinen ja hyljätty. Kipu kuin kouristaa rintaa. Kaikki jopa Jumala tuntuu unohtaneen meidät. Kuitenkin kaiken keskellä meitä kantaa Jumalan vahva ja turvallinen käsi. Siinä saan rimpuilla ja itkeäkin vaan koskaan en siitä tipahda. Kuva antaa toivoa ja voimaa voimattomuuteen.

Nostan siis pääni jälleen ja ylpeänä omasta pojastani astun eteenpäin haasteita kohti. Tulee mitää tulee niin siitä selviämme kun saamme olla yhdessä. Minä ihailen sitä taisteluhalua ja vahvuutta jota poikani joka päivä minulle ja meille osoittaa. Nyt on aika taistella ja nostaa voitonlippu ilmaan. Eläköön elämä ja sen voittava voima.

Minua pelottaa myönnen sen,

olet minulle niin rakas ja ihme ihmeiden.

Tulevaisuus on kysymyksiä tulvillaan,

mutta rauhan saan kun sinut lähelläni pitää saan.

Minä lupaan taistella kanssasi lapseni hentoinen,

olet meille vastaus monien rukousten.

En katoa viereltäsi kun kyyneleet yllättää,

pidän kädestäsi kiinni kun elämä myllertää.

Siis käykäämme yhdessä uskoen ja toivoen huomiseen,

juurrutaan Jumalan armon lupaukseen.

Nuhanenä.

Voi tätä kevään riemua. Mikä ihana tunne melkein heti aamusta herätä auringonsäteeseen. Pihamaalla näkyi asfaltti yhdestä pienestä kulmasta. Teki mieli heti laittaa lenkkarit jalkaan ja ravata kohtaa edes takaisin. Hiekan ropina kenkien alla on kuin sielun terapiaa. Valo sinua odotettiin!

Meidän perheeseen on rantautunut nuha. Kauan me siltä vältyttiin mutta nyt se on telakoitunut vahvasti ja varmasti nenänpieleen. Poika pieni on väliin aivan tukossa ja tilannetta ei helpota nenämahaletku joka tukkii toisen röörin melki kokonaan. Seurantalinjalla jatketaan. Nenäimuri ja suolatipat tehokkaaseen käyttöön ja odotetaan ajan meitä auttavan. Sydämessäni rukoilen jotta tästä ei kehittyisi mitään suurempaa pöpöä. Se olisi pienelle ja sydämelle aivan liikaa. Nuha me vielä kestetään ja hoidetaan kotikonstein.

Tänään meille saapuu myös pinnasänky. Heräsin todellisuuteen eräs aamu kun villasukka heilutti vaunuista laidan yli. Hyvänen aika meidän poika ei ole enää vauva. Sairaalassaolo on hämärtänyt mieltä. Sitä kun on saanut olla niin vähän aikaa kotona yhdessä, pitää poikaa pikkuruisena yhä. Todellisuus kuitenkin puhuu toista. Poika 3 kuukautta ja alkaa kohta saamaan maissia ensimmäisiä lusikallisia, lattialla jo kääntyy kylelleen ja asiaa on kuin pienessä kylässä. On se kumma kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy mutta itse ei vanhene ollenkaan....vai miten se meni;)

Elämä siis menee eteenpäin niin vuodenajoissa kuin elämässämme. Tämän kuun lopulla meidän luokse saapuu Helsingistä kardiologi. Poikamme sydämentila arvioidaan ja saamme kuulla jatkosuunnitelmaa. Jännitystä on ilmassa ja väliin toivoisi tämän olevan vain unta. Todellisuus kuitenkin totta ja siinä ja sille eletään. Suuri kiitollisuus siitä kuinka lastamme on hoidettu ja kannettu vastuuta kaiken edessä. Olkoon uutiset hyviä ja tulkoon apu meidän luokse ajallaan. Nyt kiitetään tästä hetkestä tässä ja nyt. Huominen on tuntematon mutta onneksi Jumala on jo siellä!

Keväisiä terveisiä sinulle, jatkukoon valon tulva.

Nyt se iski!

Kevät on tehnyt tuloaan ja useana päivänä. Luonto antaa yhä vahvempia merkkejä siitä, jotta valon kausi alkaa ja kaamos väistyy. Ihmisten kasvoille nousee kuin uusi hehkeä heijastus joka on varma merkki siitä jotta kaamos on voitettu. Imen voimaa valosta ja lintujen laulusta. Kumpa sitä voisikin purkittaa ja nauttia pieninä hetkinä silloin kuin sisällä myllertää.

Viime kuukaudet olen pyrkinyt olemaan vahva ja rohkea. Kaikki mitä on ollut edessäni on ollut uutta ja tuntematonta. Olen myös joutunut kohtaamaan suurimpia pelkojani ja kokemaan suunnatonta surua. Sitä ei ole ollut aikaa pohtia sisintään kunnes nyt kun elämä jokseenkin on alkanut tasaantua. Kuin sumu mieleeni nousi ajatuksia, kokemuksia, hetkiä ajoilta kun poikamme sai diagnoosin ja matka alkoi. Kyyneleet silmissä olen käynyt viime päiviä läpi. Kasvanut pieneksi suurien asioiden edessä. Myöntänyt ääneen olevani väsynyt ja uupunut mutta samalla pitänyt suurimmasta lupauksestani kiinni: minun tulee taistella poikani tähden!

On kamala tunne olla asian edessä joka ahdistaa suunnattomasti mutta silti asiaa ei voi muuttaa. On otettava askeleita toisensa jälkeen ja mennä paikkoihin jotka edustavat niin toivoa kuin epätoivoa. Minusta on rohkeutta myöntää ääneen oma voimattomuus, eikä esittää kaikkivoivaa äitiä jonka sydämeen mikään ei tunnu miltään. Vain avoimuudella voi eheytyä ja heikkous voi kasvaa voimaksi.

Hauraista ajatuksista syntyi runo:

Minä pieneksi kasvan uudestaan,
kun elämää istuin kertaamaan.
Läpi kyynelten niin ilon kuin surunkin,
elämääni hetken heijastelin.

Suurin kipuni on piirretty sinuun rakkaani,
kumpa voisin ottaa omaksi taakkasi.
Minä sydämeni ehjän sinulle antaisin,
ja kivun tähtesi kärsisin. 
Jos valta olisi käsissäni rakkaani mun,
pois kaiken veisin sydämeltäsi sun.

Vaan elämä vei meidät tällä tielle,
uusille kujille ja pientareille.
Yhdessä saamme pieneksi kasvaa,
ja matkaa tuntematonta jatkaa.
Rakkaani sinua, sinua rakastan,
kuljemme yhdessä läpi tämän rintaman.


Kiitos kun istuit hetken kanssani.

Koti-ikävä!

Ihanan raikas olo kun tulimme juuri kotiin vaunulenkiltä. Jalka kuin hiveli vain lumen pintaa kun menimme eteenpäin, oli niin ihanaa olla yhdessä. Poika saa unenpäästä hyvin kiinni kun raikas ilmanhenki tuudittaa. Näitä niin kauniita kevät päiviä siis kaivataan lisää. Ihana pieni arjen onnen hetki.

Päivän tai oikeestaan koko viikon toinen puoli on minun valtava koti-ikävä. Asun kaukana omasta lapsuuden perheestäni ja omat rakkaani ovat siellä. Nyt kun elämä on ravistanut ja riisunut voimia tarvisin heitä enemmän kuin koskaan. Väliin sitä kokee olevansa niin yksin äitinä. Sitä kaipaa verisukulaisiaan vain tukemaan ja olemaan päivän odotetuin kahviseura. Sisaruksia ei korvaa mikään kuntoutusohjaaja, sairaanhoitaja tai kodinhoitaja. He vain koittavat heijastaa sitä lämpöä, jonka kuitenkin vain omani voivat minulle kokonaisuutena antaa. Pienen lohdutuksen antaa päivittäiset puhelut ja pikaiset kohtaamiset kun matkareitti osuu kohdalle. Tällä hetkellä kaikki vain tuntuu riittämättömältä. Tarvisin heidät tähän viereeni, en lainaksi vaan jakamaan elämää.

Näin kuitenkin elämä menee jotta polku vie eteenpäin ja niin sen täytyykin mennä. Ehkä näinä aikoina kun on kasvanut äidiksi veri vetää kotiin. Sitä kaipaa jotakin tuttua ja niin turvallista kun oma sydän on hämillään ja peloissaan. Kaipaa läsnäoloa jossa ei tarvitse sanoja tai selityksiä. Saa olla oma itsensä ja tulla hyväksytyksi. Saa rakastaa ja olla rakkauden kohde. Siinä kaikki.

Kyyneltenkin keskeltä kuitenkin elämä ponnistaa ja paikkani on siellä missä elämäni miehet. Ikävä kotiin on vain merkki siitä, jotta on olemassa paikka oman kodin lisäksi jossa on äärettömän hyvä olla. Siellä ovat kasa muistoja ja ihmisiä, joista jokainen on osa minun tarinaani.

Ajatuksista syntyi runo:


Usein kun istun hiljaa,
kulkee mieleni muistojen siltaa.
Siellä onnen ja kyynelten virta solisee,
elämän kuohut ja rakkauden koski kohisee.
Siellä kulkevat ihmiset kanssani matkaa,
antavat syyn tätä polkua jatkaa.
Siellä sydämen syke lauluksi syntyy,
siellä levoton mieli rauhaksi tyyntyy.

Usein kun istun hiljaa,
kulkee mieleni muistojen siltaa.
Sinne sillalle aina palata saan,
se on turvapaikkani päällä täman maan.
Silta tehty on sydämen juurista jotka nivoutuvat yhteen,
niistä kokoan elämäni rakkauden lyhteen.
On kiitosta sydämeni tulvillaan,
jotta oman muistojen sillan omistaa saan.
 

Kaaoksen keskellä loistaa valo!

Kello on jo vaikka mitä mutta uni ei tule. On hiljaista. Mies ja koira tuhisee omiaan ja pieni mies etsii unta vaunuissaan. Kurkkasin äskön vaunuun ihan vain varmistaakseni,  jotta omani on siellä. Siellä hän oli. Pieni mies joka pitää käsillään uniriepua tiukasti otteessaan. Tutti heiluu tasaisella rytmillä ja pieni nenänpää kuin huutaa hellää kosketusta. Hipaisun jälkeen uni hiekka valuu syvemmällä ja yö voi alkaa. Tuudita uni hellästi lastani.

Maito-altistuksen jälkeen kun saavuimme kotiin, kiukku saapui myös. Pieni oli aivan sekaisin kokeilusta ja masua väänteli kaikissa asennoissa. Me kannoimme,lauloimme, hyssyttelimme, silitimme, kylvetimme ja vain rakastimme, vaikka kello kääntyi kiukussa jo seuraavaan vuorokauteen. Voi kuinka avuttomaksi sitä väliin itsensä vanhempana kokee. Sydämessä on tuhat kiloa rakkautta tuota pientä olentoa kohtaan mutta taito taivuttaa koliikki ja suolisto on vajaata. Sitä on joutunut riisumaan suurimmat urhoolliset ajatukset kuinka tuuditan lapseni hennosti uneen. Jäljelle jää siunattu avuttomuus, jossa jäljelle jää vain läsnäolo ilman sanoja tai tekoja. Ollaan vaan lähekkäin. Ei siinä enenpää eikä vähempää. Taisto jatkuu masupuruja vastaan!

Liian harvoin vanhemmat puhuu oikeista tunteista toisilleen. Mitä on elämä kun kasvaa avuttomaksi ja pää täyttyy väsymyksestä. Mitä on elämä kun oma lapsi saa hämmentymään ja unelmat arjesta karisee. Mitä on kun mikään ei auta ja kuitenkin on keksittävä jotakin joka auttaa seuraavaan hetkeen. Mitä on olla avuton ja sanaton. Mitä on olla oikeasti äiti ja isi.

Tämä tehtävä on maaliman kaunein ja kipein. En olisi koskaan uskonut, jotta mikään tässä maailmassa liikuttaa ja koskettaa elämää näin kokonaisvaltaisesti.

Voihan maito!

Ihana ihana kevät aarinko on hellinyt meitä koko viikonlopun. Pölyt ovat kuin kimaltaneet säteiden parrasvaloissa, mutta tällä kertaa en ota tressiä. Antaa kimaltaa vaan kyllä me kaikki tänne mahdutaan. Nyt ei saa mieltä painaa pienet asiat. Tärkeintä on, jotta tässä tuvassa rakkautta ja kaurapuuroa riittää. Niillä selvitään jo pitkälle:)

Poika on ollut maito-altistuksessa nyt koko viikonlopun. Positiivinen tulos sieltä saatiin. Kyllä äidin sydän oli syrjällään kun oireet saapuivat. Itkua, ilmaa,limaa ja oksentelua. Siinä yhdistelmä, joka on pienelle miehelle aivan liikaa. Onneksi altistus lopetettiin melko pian ja palattiin apteekin turvalliseen korvikkeeseen. Altistuksen jälkeen keho oli väsynyt ja vastasi maitoon ummetuksella ja maidon nousemisella ylös. Poika jäi vielä yhdeksi yöksi seurantaan, jotta keho saataisiin toimimaan shokin jälkeen.

Altistukseen oli oikeestaan kaksi syytä 1) saataisiin itkuille/suolistovaivoille nimi 2) saataisiin kelalle B-lausunto, maidonkorvikkeen korvaamiseksi apteekista. Näyttöä maidon sopimattomuudelle oli jo ennen altistusta. Itku, limainen ja verinen uloste, ilmavaivat ja ihomuutokset. Kela ei kuitenkaan hyväksy ns.äidin ja isän havointoihin perustuvaa lausuntoa vaan siihen tarvitaan sairaalassa tehty altistus. Kun katsoin kivusta kippuralle menevää lastani, ei ollut kelaa kohtaan kiitosmieli. Mieleen nousi ajatuksia, jotta eikö perussairasta lasta voitaisi armahtaa, eikä laittaa kipukouluun kun toipuminen vielä kesken. Onneksi kaikki tapahtui nopeasti ja nyt tämä kaikki on ohi. Huomenna saamme pojan kotiin paikkaan, jonne hän kuuluu.

Pojan ollessa hyvässä hoidossa kävin sydänlasten äitien virkistysillassa. Vähän jännitti uutena rouvana mukaan mennä mutta menin odottavin mielin. Voi kuinka mukavaa meillä olikaan. Siinä me istuttiin komiat rouvat rivissä, jokaisella erilainen tarina, mutta jokaista meitä yhdisti sydän:) Tuli suuri yhteenkuuluvuuden tunne. Taisteluhalu ja rohkeus huokui illassa. Tarinoissa heijastui monet tunteet: menettämisen pelko, menettämisen tuska, odotus,epätietoisuus, mutta kaiken alla suuri rakkaus omaa lasta kohtaan. Kipu oli kääntynyt voitoksi ja vaikka sydänsairaus oli meille jokaiselle arkea, se ei ollut este elämään. Toivo huokui ja se kannatteli meistä jokaista. Sain voimaa jälleen arkeen ja leijonaemo nosti päätään. On etukoikeus olla äiti!

Tästä on hyvä jatkaa uuteen viikkoon. Suokoon Jumala, jotta viikko olisi hyvä ja kannattelisi meitä hellin ottein. Tulkoon mitä tulkoon, kaikki otetaan vastaan, sillä tiedän me selviämme yhdessä.

Olkoon sinun viikkosi hyvä ja toivoa täynnä!

Vieroitusoire!

Ihanaa, tänään kun aukaisin ikkunan kuului kun lumi suli katolta. Teki mieli heti laittaa saappaat jalkaan ja hyppiä lätäköissä. Hiekka rapisi pihan sulaneella kaistalla ja aurinko pilkisti pilven takaa. Toppatakki tuntui liian kuumalta ja ihan kuin jalat huusivat lenkkareita edes hetkeksi. Ainoa kukka joka pilkisti pihamaalla lumen alta oli naapurin koirankakka. Hyvän olon huumassa sekin oli merkki valosta. Kevät, tänään sain siitä maistijaisen.

Tänään olikin jännä päivä ja onhan se sitä vieläkin. Pojalla oli verikokeita, sydämen ultraääni sekä maito-altistus. Yhdessä hoitavien lääkärien ja hoitajien kanssa olimme sopineet, jotta poika jää osastolle seurantaan ainakin yhdeksi yöksi. Urheana poika kesti kaikki inhottavat vaiheet ja kokeet. Itkuhan siinä tuli monta kertaa mutta rauha löytyi kun sydäntä vasten oli äidin syli.On niin turvallista jättää poika sairaalan hellään huomaan. Oma osastomme on lämmin ja hehkuu huolenpitoa. Viimeisenä näkynä oli kun poikamme jäi kiikkutuoliin kiikkumaan hoitajan syliin. Siitä ei puuttunut kuin reinotohvelit ja ainotossut. Näky oli niin kotoisa ja turvallinen.

Kuinka sitä voikaan sydän näin juurtua pieneen ihmiseen. Sitä kun on erossa koen olevani jotenkin vajaa. Sydämestäni kuin puuttuu jotakin hyvin oleellista ja saa sykkeeni soimaan haikeana. Keho kärsii vieroitusoireita ja saa soittamaan aika ajoin osastolle vain kysyäkseni onko kaikki hyvin. Väliin kun ollaan erossa mieleen palaa muistoja Lastenklinikalta. Ajoilta jolloin elämä oli muiden rytmittämää ja jopa piti kysyä lupa oman lapsen koskettamiseen. Nyt kun ollaan oltu kotona kolmistaan ja olemme luoneet omaa arkea, nostaa leijonaemo päätään. Arkuus koskettaa on muuttunut voimaksi ,joka puolustaa ja huolehtii. Minä ja me olemme oman lapsemme puolustajia ja asiantuntijoita. Hän on osa meitä.

Nyt on aika etsiä unta jotta huomisen haasteet voisimme rohkeammin vastaanottaa. Lepo on myös meille tärkeää. Jaksamme hoitaa poikaamme paremmin kun myös hoidamme itseämme. Olkoon unihiekka tehokasta ja antakoo meille rentouttavan unen. Pienen pieni runo vielä syntyi unen ja valveen rajamailla.

Sinä siellä ja minä täällä,

aina olet kuitenkin sydämeni päällä.

Kanssani käyt illalla nukkumaan,

ja nouset uuteen aamuun sarastavaan.

Tunnetko kuinka sinua sydämessäni kannattelen,

kuin lintuemo siipeni suojaksesi asettelen.

Sinä siellä ja minä täällä,

aina olet kuitenkin sydämeni päällä.

Mielessäni korvaasi kuiskaan taas,

olet kalleinta mitä täällä omistaa saan.

Hymysi vieno ajatuksiini saapuu ja rauhan saan,

sinä poikani olet iloni ja onneni päällä sydämeni maan.

Ystävämme koliikki:)

Poika nukkuu päiväuniaan vaunuissa ulkona. Jänis on muuttanut asumaan meidän pensasaidan juureen. Takapihan vieressä kulkevalla ladulla hiihtää joukko lapsia. Osa pyllähtää vauhdin huumassa kumolleen osa urheana jatkaa matkaa. Näinä hiljaisina hetkinä ikkunasta katselu voittaa jopa tv:n katselun netissä. Elävää elämää on paljon mukavempaa seurata kuin turruttaa mieli tv-saasteella.

Voi näitä meidän perheen iltoja. Kello 18.00 lähestyessä pieni hikipisara hiipii otsalle. Kantoliina on hyvä laittaa jo 17.30 paikoilleen sillä ystävämme koliikki rantautuu kotiimme minä hetkenä hyvänsä. Mieli pitää koittaa rentouttaa suklaan tai kahvin voimalla. Sitä kuin varustaa itsensä taistoon, jossa on edettävä tyyneyden saappaat jaloissa. Sitten se tulee. Iltamaidon yhteydessä. Tuo inhottava vieras, joka saa rakkaan kivusta karrelle. Itkua siellä ja täällä. Äidin ja isin keinot avuttomat. Ainut mitä voimme tehdä on kantaa kipua sylissä ja väliin vaikka itkeä yhdessä. Sitten se helpottaa. Kello on 23.00 tai 00.00. Pieni on taistelusta väsynyt ja tutti saa suusta otteen ja antaa unelle tilaa. Siinä me jälleen oltiin kaikki kolme sohvalla vierekkäin. Jokainen omalla tavallaan väsynyt mutta samalla jokainen omalla tavallaan onnellinen. Tämäkin sota voitettiin. Uni saa koko talossa vallan ja hyvä niin.

Sairaanhoitaja kertoi minulle mitä kaikkea perheet ovat keksineet koliikkia vastaan taistellessa. Mieleeni on jäänyt kertomus perheestä, joka laittoi sähkövatkaimen patjan alle hetkeksi, tai perheen joka laittoi lapsen yöllä pyykkikoneen viereen ja joskus tiskikonekin kävi. Eräs perhe maalta pakkautui autoon aamutunneilla ja lähti etsimään tietyömaita. Mitä enemmän routa oli rikkonut maata sen parempi fiilis auton sisällä.  Kaikkea sitä tekee rakkaansa eteen. Minä en ole sortunut kuin laittamaan roskia vaununpyörien suojuksien sisään pomppuja haaliessa. Eteisen kynnys on myös oiva paikka etsiä rauhaa kun tilanne on edennyt jo siihen vaiheeseen, jotta akuutti vaihe on ohi. Viime yönä ajoin myös pojan leikki kirahvin päältä muutaman kerran. Siitä poika piti:)

Vieno ääni kuiskii vaunuista. Pitää mennä hakemaan poika jo sisälle lämpimään. Ompa hyvä mieli kun uni antoi lepoa näinkin pitkään. Nyt onkin hyvä vähän syödä ja olla hetki toisiamme hämmästellen:)

Kiitos kun istuit kanssani hetken. Mukavoo päivää myös sinulle!