maanantai 29. lokakuuta 2012

Odotus.

Pakkanen on punertanut tänään nenänpäätä. Nurmella hento lumihuntu ja pihalla näkyy kuljettujen askeleiden polku. Mielessäni hyräilin jo ensimmäisen Joululaulun ja teki mieli tehdä lumienkeli. Vuodenajat ovat suuri lahja. Jokainen aika edustaa tunteita ja tuoksuja. Nyt on alkamassa kirpeä mutta samalla niin kauniin lämmin rakkauden aika. Tulkoon talvi ja aikanaan Joulukin:)

Tähän viikkoon sisältyy jälleen odotusta. Neuvolassa käydään ja päästään taas kartalle siitä kuinka poikamme on kasvanut. Saamme myös influenssarokotteen. Rokote herättää ajatuksia ja pelkojakin mutta sydänlapsille rokote on suositeltava, koska jokainen infektio on sydämelle kova rasite. Tiedossa on myös ekg sekä sydänultra. Se on jännä paikka aina. Kun ruutuun piirtyy poikamme pieni sydän ja ymmärrys muuttuu todellisuudeksi siitä, jotta sydän on sairas, se satuttaa aina. Oma silmä on jo kehittynyt, jotta kuvasta osaa erottaa ratsastavan aortan ja kammioiden välissä olevan reiän. Tekisi mieli ottaa suuri ja vahva laastari ja laittaa särön kohdalle. Kumpa näin se niin pieni mutta samalla niin suuri sydän tulisi ehjäksi.

Soittelin kuluneella viikolla Helsinkiin ja kyselin jononhoitajalta missä vaiheessa poikamme toimenpide on jonossa. Alustavasti sydämen varjo-ainekuvaus on alkuvuodesta ja kesällä suuri leikkaus. Mieleen tulvahti heti suuria kysymyksiä. Viime öinä olen nähnyt myös unia Helsinkiin paluusta. Unissa kuljen käytävillä ja odotan. Unissa kaikki on niin todellista ja voin nenässäni tuntea ne tuoksut ja kuulla kuinka aika matelee. Kun herään koen välillä olevani vahvempi, välillä hauras ja pelokas. Askel kuitenkin vie eteenpäin ja matka jatkuu. Unet saavat kasvot aikanaan.

Elämässämme on paljon ihania asioita odottamassa. Olemme löytäneet uuden kodin, sydänteatteri projekti antaa paljon ja dokumentti projektikin etenee. Ihania ihmisiä on ympärillämme, jotka kannustavat jatkamaan ja rakkaudellaan ravitsee kun sielu on väsynyt. Olemme onnekkaita sanoisin. Kipu on tuonut elämäämme myös paljon vapautta ja avoimuutta. Uusien ja tuntemattomienkin ovien takana on ollut huimia seikkailuita. Odotan innolla sitä kaikkea mikä on vielä edessä. Tämä kaikki tekee meistä ihmisinä vahvempia. Heikkoudessa asuu esteitä murtava voima.

Odotusten viikko jatkukoon. Kumpa ensi yönä unet toisivat lohtua ja turvaa. Pelkojen maasta on noustava ja katsottava valoon joka huokuu elämää. Valoon jolla on pienen poikani kasvot ja nimi. Valoon joka on syy miksi aamulla herään ja iltaisin kiitän Jumalaani.



maanantai 22. lokakuuta 2012

Veitsenterällä

Ulkona on muutama aste pakkasta. Painan poskeni vasten ikkunaa ja voin kuulla kuinka talvi tekee tuloaan. Samaan aikaan mielessäni kääriydyn lämpimään ja kuin kuulen jo jalkojeni alla lumen narskunnan. Meidän perheen ensimmäinen talvi yhdessä kun uskallamme unelmoida pulkkaretkistä ja nuotion loimusta kodalla. Tähän talveen sisältyy paljon tunteita ja kiitosta. Tämä on talvi, jonka pelkäsin aikanaan viettävämme vain kahden.

Pieni miehemme on oppinut hurjasti uutta. Vauhti kasvaa joka päivä ja maailmaa valloitetaan jo seisaaltaan tukea vasten. Kädet taputtaa ja suu napsaa musiikin tahdissa. Voiko suloisempaa olla. Olimme pojan kanssa myös pienellä lomalla minun lapsuuden maisemissa. Oli ihanaa lähteä matkaan kahden ja koittaa siipiä kun oma mieheni jäi puurtamaan kotiin. Vähän pelotti kaikki vastuu ja arki lomalla yksin mutta selvisimme siitä nauttien. Välillä pitää lähteä yksinkin matkaan jotta voisi tulla takaisin ja todeta kuinka paljon kaipasikaan sinne missä on oma koti ja rakkaus:)

Takaisin ajellessa pysähdyimme kaupunkiin, jossa olimme viime kesänä sydänlastenleirillä. Paikka pitää sisällään paljon tunteita ja ajatuksia, jotka syttyivät ja nousivat pintaan siellä. Paikassa on eräs pieni käsityöläiskauppa. Paikkaan sisältyy paljon muistoja. Paikan kauneus koskettaa sielua. Paikassa on myynnissä sydämen muotoisia kelloja. Muistan kun leirimme vetäjä kertoi minulle, jotta elämä on aikaan sidonnaista. On aikoja kun eletään minuutista minuuttiin, tulee aika kun uskaltaa elää tunnista tuntiin ja koittaa aika kun uskaltaa jo katsoa huomiseen toivoen ja luottaen. Minun oli pakko käydä kaupassa katsomassa tuota kelloa. Leirin aikana tuoreet muistot ja kipu lapsemme sairastumisesta oli niin iholla, jotta en aina uskaltanut luottaa kuin seuraavaan hetkeen. Nyt kun katsoin kelloa pystyin jo luottamaan huomiseen vahvemmin. Seisoin hiljaa kellon edessä ja kuin tuo aika olisi lyönyt joka sekuntti minuun voimaa. Hetki oli tärkeä. Tuo pieni sydämen muotoinen putiikki sataman suojassa.

Ajellessa kuuntelin myös musiikkia. Sydäntäni kosketti vahvasti Johanna Kurkelan Veitsenterällä oleva laulu. Laitan laulunsanat teksin alle. Ehkä niihin sanoihin ja näihin kirjaimiin lopetan tänään. Niin kuin laulussa sanotaan, veitsenterällä varovasti, silti mitään muuttaisi en, tahdon käydä tään loppuun asti, peläten ja toivoen.

Toivon aamulla, että ois ilta
Jotta saisin nukkua vain
Huolet tuntuu niin rasittavilta
Mistä mustimmat mietteeni sain?
Miksi tunnen niin kuin tunnen?
Miksi tällaista nyt on tää?
Kaikki johtuuko siitä kun en
Tahdo kestää enempää?

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

Veitsenterällä
Toivon muualla, ett' oisin täällä
Että saisin sanoa sen
Kuinka sentin paksulla jäällä
Kanssas kauhulla luistelen
Mutta kun se hetki koittaa
Oman ääneni vaiennan
Halu lähelläs olla voittaa
Kivun kauas karkoitan

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin

Veitsenterällä, varovasti
Silti mitään muuttaisi en
Tahdon käydä tään loppuun asti
Peläten ja tahtoen

Veitsenterällä
Viiltävin mielin
Paljain jaloin me tanssitaan
Veitsenterällä
Kärkevin kielin
Emme putoa kuitenkaan
Jalkapohjamme verillä aivan
Sydämemme hellinä niin
Tämä maksaako kaiken tään vaivan?
Sitä mietin mä loputtomiin
-Johanna kurkela-

sunnuntai 7. lokakuuta 2012

Ehtoota..

Sadepäivä on lopuillaan. Pihasta on kantautunut lehtiä kenkien mukana eteiseen. Ikkuna on hieman raollaan ja raikas tuuli ulisee pöytää pitkin. Sytytin tuikun pöydälle ja huokaisen. Kokonaisuutena tänään on ollut minulla huono päivä. Jos lapsia syytetään väärällä jalalla nousemisesta niin sama pätee myös äiteihin. Ehkä sieluni huokaa nyt hetken.

Poika on voinut hyvin. Meno kiihtyy joka päivä ja meillä vanhemmilla on homma pysyä perässä. Verikokeissa arvot oli poikamme tasolla ja vointi kokonaisuutena on varsin tasainen. Marraskuun alussa on jälleen sydänultra ja sydänfilmi. Loppu vuodesta tai alku vuodesta sitten palaamme Helsinkiin sydämen katetrointiin. Monta kertaa mietin miltä paluu sinne tuntuu. Mielessäni palaan noihin käytäviin ja huoneisiin. Muistan käytäviltä ne muumi-teema maalaukset ja osaston käytäviltä ne värikkäät eläimet. Muistan kuinka huoneet olivat pienet ja ahtaat. Muistan kuinka aina jostakin huoneesta kuului lohduton itku ja äitien vieno laulu. Muistan kun istuin huoneessa ja vain toivoin.

Olen miettinyt myös paljon sitä kuinka paljon tämä kaikki on tuonut elämäämme. Jos poikamme olisi ollut terve en olisi koskaan törmännyt näihin kymmeniin ihmisiin ja päässyt mukaan uskomattomiin projekteihin. Arki on tuonut paljon elämäämme taistelunhalua ja iloa niistä pienistä hetkistä. Meistä on kasvanut tiimi yhä vahvemmin. Vaikka en pojalleni tätä tietä olisi suonut niin paljosta saan myös kiittää. Kokonaisuutena matka on ollut raskas mutta rakas. En vaihtaisi päivääkään vaikka osasta päivistä huolta laimentaisin.

Olimme viime viikolla myös lorupiirissä. Voi kuinka meillä oli mukavaa. Siellä laskimme varpaita, köröttelimme, lallatimme ja lorutimme. Oli ilo olla yhdessä kuuden muun pienen taaperon kanssa. Kun avaa maailmaa kodin ulkopuolella näkee uusia asioita ja kokee yhteyttä. Se on upeaa.

Mieheni osti myös perheellemme purjeveneen. Se on ollut haaveemme. Iloitsin siitä kuinka mieheni kasvoilla oli pienen pojan ilo kun hän veneen toi kotiin. Toivon jotta ensi kesänä seisomme kannella kaikki ja iloitsemme siitä, jotta voimme harrastaa yhdessä. Vene symboloi monella tapaa elämäämme. Matka voi siis alkaa ensi kesänä elämän merellä:)

Jään odottamaan unta ja sen tuomaa voimaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja uskoa huomiseen mitä se ikinä eteen tuokaan. Voi hyvin!