Kukkuluuruu.

Taas on yksi päivä kääntymässä iltaan. Talo on rauhallinen. Mies katsoo tv;tä, koira makaa selällään tyynykasan keskellä ja poika tuhisee untaan omassa sängyssä. Minä nautin kun on rauhallista ja saa kirjoittaa sieluaan kirjaimiksi. Tämä hetki on mun.

Tänään oli jälleen meidän sydänteatterin kokoontuminen. Joka kerta hämmennyn ja hämmästelen asioiden edessä mitä koemme ja jaamme yhdessä. On naurua, on kyyneleitä mutta se suurin asia on sydän, joka yhdistää. Jokaisen tarina on erilainen ja sisältää koettua elämää mutta jokaisen tarinassa on jotakin joka yhä uudestaan pysäyttää. Tänään opin sen, jotta pelosta tulisi päästää irti. Tulisi rakastaa enemmän kuin pelätä rakastamista. Huominen on salattu ja sen totuutta en voi muuttaa. Pitäisi katsoa enemmän tätä hetkeä joka pitää sisällään niin kovin paljon hyvää ja päästää irti tulevien haasteiden taakasta.Aika varmasti kasvattaa minua ja meitä ja opimme jokainen päivä enemmän luottamaan elämään. Se kantaa tiedän sen ja haluan uskoa huomiseen........mitä se eteen tuokaan.

Teatteriprojektin kautta olen päässyt mukaan myös voimauttavan valokuvauksen maailmaan. En olisi uskonut kuinka paljon tuo maailma minulle avaakaan. Sen innoittamana sain idean kuvasta, jossa olisi minä ja poikani. Kuvassa näkyisi elämän antamat arpemme ja kuvassa olisi teksti: Jokaiselle meillä on arpemme. Tämän kuvan kautta jonakin päivänä kerron pojalleni sen kaiken mitä olemme yhdessä kokeneet. Vain särjetty voi olla ehjä.

On huimaa huomata kuinka aika etenee ja lapsi varttuu kuin silmissä. Tänään hän nousi ensimmäistä kertaa tukea vasten ja konttaa maailmaa sen minkä ehtii. Iloitsen kaikesta siitä mitä hän on ja tuo elämäämme. Juuri yksi päivä mietin kuinka elämäni on rikastunut poikamme myötä. Vaikka kipu on välillä ollut hyytävää niin tämän särjetyn sydämen kautta olemme myös paljon saaneet. Olen pitkästä aikaa elämässäni mukana uskomattomissa projekteissa ja joka päivä kohtaan uusia ja hämmentäviä tarinoita, jotka jättävät jäljen minuun. Kivussa on siunaus olen aina uskonut siihen mutta nyt huomaan ripauksia siitä. Tulee varmasti vielä päiviä kun kaikki tuntuu raskaalta enkä osaa kuin rukoilla mutta iloitsen siitä, jotta näen ja koen myös päiviä jotka antavat enemmän kuin ottavat.

Huomenna onkin jälleen verikoepäivä. Päivät jännittävät aina vaikka niitä olisi 100 takana.  Hetki kerrallaan ja se on vasta huomenna.:) Nyt menen nukkumaan rakkaan mieheni viereen ja kiitän siitä, jotta minulla on niin paljon mistä saan kiittää. Elämässä mikään ei ole itsestäänselvyys ja siksi saan olla etuoikeutettu, jotta saan rakastaa sekä olla rakastettu.

pöpönen osa 2

Kello on jo vaikka mitä mutta vihdoin saan olla hetken itseni kanssa kun muu poppoo nukkuu:) Vieressä kotitekoisella omenahillolla vuorattuja ruisleipiä ja höyryävä teekuppi. Ikkuna on raollaan, jotta syksy pääsee seuraksi raikkaudellaan. Tässä on kaikki hyvän hetken ainekset!

Tänään me kotiuduimme sairaalasta pojan kanssa. Eilen menimme sovitusti arvioon keskussairaalaan nesteytyksen osalta. Päivystävänä lääkärinä sattui olemaan poikamme oma sydänlääkäri. Hän oli sitä mieltä, jotta pieni nestetankkaus yön yli olisi pojalle vielä eduksi. Niinpä suuntasimme kohti infektio-osastoa. Se on aina jännä tunne kävellä niitä pitkiä käytäviä ja antaa pala pojan hoidosta ja vastuusta vieraisiin käsiin. Suuri kiitos kuitenkin kaikesta mitä osaksemme saimme. Hoito oli hyvää ja huolellista. Jokainen tarve tuli täytettyä ja pojasta huomasi, jotta hänellä oli turvallinen olla. Verikokeiden valossa myös tilanne näyttää hyvältä. Hemoglobiini sekä sydämen rasitusarvo olivat laskeneet poikamme tasolle. Ensi viikolla menemme kuitenkin vielä verikokeisiin, jotta pysymme kartalla parantumisen tiellä.

Tänään sattui myös hyvin kummallinen kohtaaminen sairaalan kahviossa. Olimme ystäväni kanssa viettämässä pienen hetken yhdessä kun satuimme molemmat olemaan sairaalassa samaan aikaan. Huomasimme kuitenkin, jotta kummallakin oli unohtunut rahat kotiin. Työkavereilta saimme kuitenkin 5e kerättyä rahaa ja niinpä päädyimme pohtimaan tiskin ääreen mitä rahalla saisimme. Samaan aikaan kun mietimme tuli paikalle nainen. Hän katsoi meitä ja sanoi: minä haluan tarjota teille leivokset ja kahvit. Olimme kovin hämmästyneitä ja aluksi koitimme kieltäytyä. Nainen oli kuitenkin varma omasta halustaan ja kannusti mietä kakun valintaan. Korvaukseksi nainen sanoi jotta voimme seuraavassa elämässä tarjota kahvit. Minä tokaisin, jotta taivaan kahvilassa tavataan.

Tuo pieni hetki muistutti siitä, mitä on olla ihminen ihmiselle. Vaikka me emme tunteneet toisiamme niin kuitenkin jokin yhdisti. Se oli rohkeus olla aito ja antaa omastaan. Kun uskaltaa katsoa ja nähdä maailmaa hetkinä ja tarttua siihen, saa uskomattoman paljon takaisin. Tuo pieni ele tuossa sairaala maailmassa ja murheissa toi hymyn kasvoille. Juuri siinä hetkessä ystävämme kanssa tarvitsimme nuo kalorit, jota ravitsivat myös sielua. Kiitos sinulle kuka ikinä olitkaan:)

Matka jatkuu siis jälleen. Huomiseen uusin voimin mitä siellä sitten odottaakin. Toivon, jotta parantuisimme pian koko porukka ja pääsisimme nauttimaan elämästä ilman tukaluutta.

Toivottavasti sinäkin voit hyvin.

Pöpönen.

Ilta on viileä. Kun oikein tarkasti katsoo ilmaa kun hengittää niin ihan kuin pieni huuru nousisi ilmaan. Syksy on tullut ja sen myötä kylmemmät illat sekä valloittava ruska. Eläköön vuodenajat ja niiden riemu.

Olemme olleet koko perhe flunssassa. Onneksi minä olen ollut kaikista vahvoin ja selvinnyt vain hieman ontolla ololla. Se kuitenkin korjaantuu villasukkien ja kaakaon voimalla. Suurin huoli meillä on ollut meidän perheen pienimmästä. Poikaan on pöpönen tarttunut oikein kunnolla. Pöpösten majapaikka on pesiytynyt pieneen ja sievään nenään, aiheuttaen tukkoisuuden. Limaa on hurjasti ja sitä myötä pienen ihmisen syöminen ja oleminen on kovin tukalaa. Olimme kuluneella viikolla yhden yön seurannassa sairaalassa infektio-osastolla ja tänään olimme sairaalassa 4 tuntia nesteytyksessä kun syöminen niin olematonta. Muistona matkasta on kanyyli vielä kädessä sillä jos syöminen ei kohene niin huomenna menemme tankkaukseen uudestaan.

Onkin kovin erilaista olla 9kk vanhan pojan kanssa sairaalassa. Menoa ja meininkiä riittää. Kiinnostuksen kohteena on kaikki laitteet, piuhat, letkut joihin ei pienen miehen ole lupa koskea. Tänään kyytiä sai katetrit seinällä, vaahtosammutin sekä sängyllä olevasta paperirullasta irtosi ainakin metrin pituinen siivu lattialle. Pienen miehen silmin tutkimushuone on kuin tivoli. Jokaisesta piuhasta ja letkusta tapahtuu jotakin. Ainakin äidin saa reagoimaan ja kiinnitämään huomion kokonaisvaltaisesti:)

Ikinä en kai totu siihen, jotta lapsestani otetaan verikokeita, imetään katetreilla limaa, laitetaan kanyyli tai tehdään jotakin toimenpidettä, joka saa aikaan kyyneleet. Jokainen kerta oma sydämeni kietoutuu poikaani vasten ja kyyneleet saavat muodon myös minussa. Kaiken keskellä kuitenkin ihailen lastani ja olen ylpeä siitä rohkaudesta, jolla hän elämää elää. Pieni suuri sankari, joka on valloittanut minut ja maailmani täydellisesti.

Nyt toivomme jotta elämämme alkaisi parantumaan. Valkosipuli on yöpöydällä ja höyry tupruttaa lattialla. Kumpa huomenna olisi jo parempi päivä.

Jos ajatuksiisi ja rukouksiin mahtuu niin meitä saa kantaa. Poikamme sydän on heikko ja
hauras ja kaikki ylimääräinen rasittaa väkisinkin. Emme voi kuin luovuttaa hänet suurempiin käsiin ja tehdä täällä kaikki se mikä helpottaisi toipumista. Rakkaus kietokoon meitä ja antakoon toivon huomiseenkin.

Uusia tuulia

Ulkona sataa vettä. Pieni vilkaisu verhojen välistä saa laittamaan sälekaihtimet tiukasti kiinni. Kesä on viimein mennyt eikä sitä edes intiaani muodossa palaamaan saa. Nyt on syksy ja se näkyy lehdissä, tuntuu satessa, hivelee raikkaassa tuulessa ja huokuu kynttilän valosta. Etsin villasukat ja annan lämmön kiivetä varpaista nenänpäähän. Uusi vuodenaika on avannut lehtensä tähän vuoteen, miten sen kirjoitan se on minusta kiinni.

Viime aikoina olen saanut olla mukana monessa hienossa asiassa. En olisi koskaan uskonut mitä kaikkea saan elämään tämän sydänvian kautta. Paljon olen saanut tavata uusia ihmisiä, kuulla tarinoita, nähdä sankareita ja ennen kaikkea pitää yhtä omanani. Olemme poikamme kanssa perustaneet pienen lorupiiri. Tai oikeestaan minä järjestin tekijän ja paikan jossa se pidetään. Itse menemme vain nauttimaan siitä mitä loruttelulla saa aikaan, uskon sen olevan iloa arkeen. Toinen hieno mahdollisuus on, jotta olemme mukana pienessä dokumentti projektissa. Asia on vielä melko kesken mutta viime viikolla meitä kävi tapaamassa dokumentin tekijä/luoja. Oli innostavaa kuulla aiheesta ja prosessista enemmän ja vielä innostavampaa oli se, jotta meidän tarina saisi olla osa tuota kokonaisuutta. Saa nähdä mitä kaikkea on vielä edessä. Odotan innolla.

Huomenna kokoontuu jälleen sydänteatteri ja aiheena on voimaannuttava valokuvaus. Uskon huomisen olevan niin kipeä kuin kaunis matka jälleen niin omaan sisimpään kuin muiden maailmaan. Olen yhä uudestaan huomannut sen, jotta antaessaan saa. Kun uskaltaa olla aito ja hauras niin elämän sävel soi kauniina myös muita rohkaisten. Jos oma elämäni lohduttaa tai rohkaisee jotakin jossakin niin tiedän, jotta olen onnistunut ainakin yhdessä asiassa.

Viime viikolla katsoin myös elämä lapselle konsertin. Kyyneleet valuivat kasvoillani. Se mitä on elää sairaalassa ja taistella rakkaan rinnalla on maailma jota ei ymmärrä ellei ole itse maailmassa elänyt. Liian moni joutuu tuon maailman keskelle mutta myös suurin osa selviää siitä voittajana.

Unihiekka hiipii silmiin. On aika mennä nukkumaan rakkaani viereen. Kiitos kun istuit kanssani hetken.

Puhelu

Kello on jo vaikka mitä mutta uni ei tule. Mielessä pyörii ja vierii ajatusten kaaos. Päätin istua tässä hetken ja katsoa saanko ne kirjaimiksi. Kiitos jos istut kanssani hetken.

Viime Perjantaina saimme puhelun Helsingistä. Jokainen kerta kun näytössä soi 09-alkuinen numero sydämeni värisee. Ajatusten tulva kuin kuohuu. Jononhoitaja ilmoitti jotta poikamme kardiologi sekä sydänkirurgit olivat pitäneet palaveria. Poikamme sydämen tila on tällä hetkellä niin vakaa ja kehitys on ollut tasaista, jotta leikkaus aikataulua siirretään. Nyt sydämen varjo-ainekuvaus Joulu- Tammikuussa ja suuri korjausleikkaus sitten keväällä. Nyt eletään siis normaalia sydänarkea ja Marraskuussa käymme polilla näytillä sekä kokeissa.

En tiennyt oikein mitä tuntea tai ajatella. Olin jo pitkään elänyt ajatukselle jotta Loka- Marraskuussa palaamme Helsinkiin. Mieli oli tehnyt jo harjotuksia osaston käytävillä. Nyt tulisi hyväksyä uusi aika ja odottaminen. Joskus mietin mitä odotamme. Sitäkö, jotta poikamme sydän alkaa oirehtimaan niin selvästi, jotta poikamme vointi muuttuu heikoksi? Sitäkö, jotta sydämentila muuttuu kireämmäksi mutta ei kuitenkaan vielä uhkaa poikamme vointia? Osaanko äitinä lukea poikaani tarpeeksi hyvin ja ajoissa? Mistä voin olla varma, jotta aika on oikea kun sen aika on?

Joskus on todella vaikea luottaa. Luottaa lääkäreihin, elämään, Jumalaan ja itseensä. Joskus tuntuu, jotta tämä elämä on niin hauras ja haavoittuvainen, jotta vaikka tekisi kaikkensa voi yksi hetki viedä kaiken pois. Sitä pitää itselleen muistuttaa, jotta murhe ei luo iloa vaan kylvää tuskaa. Siksi on pakko katsoa hetkeä silmiin ja löytää onni, surunkin tiellä. Onnea on pienet asiat. Pienten varpaiden hipaisu iholla, hymy, märkä pusu, miehen kainalo, koti, turva ja aika, joka väliin pysähtyy kätkien meidät sen sisään.

Elämä siis jatkuu. Uusien uutisten voimin alkavaan syksyyn. Syksyssä on paljon mukavaa. Teatteriprojekti, dokumentti projekti, lorupiiri, jumppa, ystävät, retket ja hetket kun saan olla heidän kanssa joita eniten rakastan. Pitäköön Luoja meistä huolen ja sulkekoon meidät syliinsä. En voi enenpää tehdä kun laskea lapseni ja perheeni Hänen käsiin, jolla on kokonaisuus hallinnassa.

Raikasta ja ruskaista syksyn alkua. Nautitaan.

Tunnelmia kontrollin jälkeen.

Minä muistan kun sinua odotettiin,

olit syy kyyneliin ja iloon,

niin moni unelma toteutui,

kun kehosi lämmin rintaani vasten painautui.

Minä muistan kun murruimme hiljaa,

kun uutisen kipeän kuulimme,

oli sivuääni sydämestä suurempi kuin pelkäsin 

ja kohti teho-osastoa sinua kannoimme.

Minä muistan kun sylissä sinua tuuditin

ja minusta voimaa imit,

sanoin: palaa taivasta sylissäni pitelen,

minä vuoksesi tulen ja olen.

Minä muistan kun sinut leikattiin,

ja piinaava odotus alkoi,

tuska kuin aikaa eteenpäin vei,

ja pelko minuutteja halkoi.

Minä muistan kun kaiken kivun jälkeen,

kuulimme sanat: on aika palata kotiin,

minä sinut puin pukuun hentoiseen,

ja olit rakkaani sankari suuri.

Minä muistelen mutta myös tätä hetkeä vierelläsi elän,

sinä olet kaikkeni aarteeni suloisin,

olet syy miksi hengitän ja herään.

olet aurinkoni valoisin.

Vaikka on paljon vielä edessä,

eletään tässä ja nyt täysillä,

nuuhkitaan, iloitaan ja valloitetaan maailmaa,

juostaan aikaa pakoon ja ollaan vaan.

Olen äitisi tässä ja nyt.

Sinulle 1.9.2012

Piinaava odotus oli ohi kun kardiologin aika oli käsillä. Mieli oli sekaisin ajatuksista, joista en saanut otetta. Olen niin ylpeä pojastani kun hän niin hienosti antoi tutkimuksen tehdä. Pieni käsi piti ultralaitteen johdosta kiinni mutta kuvantaminen onnistui. Sydämen tila on vakaa. Odotettuja muutoksia on näkyvissä mutta mikään niistä ei ole poikkeavaa. Verikokeiden ja muiden kokeiden valossa tilanne on hallinnassa ja edennyt oletuksen mukaan. Tämän kaiken tuloksena matkamme vie Helsinkiin sydämen varjo-ainekuvaukseen loka-marraskuussa ja sen pohjalta suunnitellaan iso korjausleikkaus tammi-maaliskuulle. Pelkäsin omaa reagtiota kun kuulin suunnitelman. Mieleni oli kuitenkin melko tyyni. Tuli rauha siitä, jotta meistä pidetään huolta ja koska totuutta en voi muuttaa niin tulee minun olla vain kiitollinen avusta. Nyt siis eletään normaalia elämää ja iloitaan jokaisesta alkavasta aamusta. Kaikki tulee aikanaan eteen mutta nyt meillä on vain tämä hetki ja se riittää.

Yllä oleva runo syntyi ajatuksista viime päivinä. Puhukoon nämä harvat rivit kuitenkin jotakin syvää meidän elämästä. Elämä on lahja ja oma lapsi on suuri siunaus. Vaikka tiemme vie kipuunkin niin päivääkään en vaihtaisi pois. Tuskaa kyllä helpottaisin mutta jokainen päivä kun olemme yhdessä perheenä on helmi minun elämäni ketjussa. En olisi koskaan uskonut, jotta jotakin näin kaunista saan koskaan omistaa.