Elämän vetoketju

Ihana ja kuulas Sunnuntai. Matot on ulkona tuulettumassa, poika tuhisee päiväunilla ja koiramme on kääriytyneenä viereeni. Mieheni kerää voimia myös rentoutumalla lähelläni. On turvallinen ja hyvä olla. Tässä me olemme juuri siinä mihin kuulumme-yhdessä-.

Eilen oli päivä jota olimme odottaneet. Pieni taistelijamme sai nimen. Läheisemme olivat saapuneet juhlistamaan hetkeä kanssamme. Päivä oli suuri ja tunteita täynnä. Päällimäisenä oli suuri kiitollisuus. Seisoimme rakkaidemme edessä, minulla pieni nyyttimme kainalossa ja minä nojauduin mieheeni. Sydämemme löi samaa tahtia ja kyyneleet vierähteli poskillamme. Mielessäni soi laulun sanat: Tähän saakka on tultu Hänen armostaan, huomisesta en vielä mä tiedä, kyllä Jumala huolen pitää omistaan, vieköön Hän minne tahtonee viedä. Niin pieneksi sitä itsensä koki ,mutta samalla niin suureksi sen tunteen, kun selviää jostakin sellaisessa, joka on ravistanut koko elämää. Rakkauden aalto löi yllämme ja sydämessä raikui kiitoshuuto elämälle joka on edessä. Se oli elämäni pienin suuri hetki.

Arki alkaa taas suuren Juhlan alta. Ensi viikolla on jälleen sairaanhoitajan, kuntoutusohjaajan, lääkärin kanssa kohtaamisia. Poikamme vaikuttaa hieman tukkoiselta. Äitinä sitä heti huolestuu ja huolehtii , jotta olo ei pääsisi pahentumaan. Flunssa olisi nyt niin liikaa meidän elämään. Kumpa Luoja varjelisi pöpöiltä. Suureksi iloksi eilen ystäväni käväisi luonamme opettamassa kantoliinan käyttöä. Se oli niin suuri helpotus elämään joka joskus tuntuu vain junnaavan paikallaan kun huolehtii pojasta.....ehkä liikaakin;) Nyt saamme päivät olla yhdessä kuin kenguru. Kahvinkeitto, pölyjen pyyhkiminen, pyykkien laitto on mukavempaa kun sen saa tehdä yhdessä. Iso kiitos vielä sinulle ystäväni, joka toit kantoliinan elämäämme:)

Ystäväni kanssa keskustellessa elämästä ja kokemuksista kuvasi hän sydänleikkauksen arpea sanoilla elämän vetoketju. Voisiko osuvammin sanoa. Kun katsoin poikaani ja hänen arpea rinnassa, on se todella sanan mukaisesti elämän vetoketju. Ilman arpea emme olisi tässä. Sen alla on elämän rumpu joka soi nyt voimakkaammin. Vaikka edessä on vielä paljon, niin kuitenkin se kaikki on hyvää ,joka auttaa meitä olemaan yhdessä. Olkoon elämän vetoketju merkkinä hänelle ja meille siitä, jotta taistellen yhdessä voimme kivunkin kestää. Soikoon elämän rumpu yhä voimakkaammin.

Tästä on hyvä aloittaa uusi viikko haasteineen. Suokoon Luoja, jotta viikko saisi olla hyvä. En uskalla enää edes ajatella kuin hetken kerrallaan. Toisaalta askel askeleelta on turvallisempaa astella kuin ottaa suuria hyppyjä tuntemattomaan. Elämä on tässä ja nyt, ja se riittää. Kiitos kaunis vielä jokaiselle, jotka muistivat meitä suuren juhlan alla. Kauniit sanat, halaukset, viestit, muistamiset ja vain läsnäolo hiveli sieluamme. Yksin sitä olisi vajaa mutta yhdessä sitä kokee kuuluvansa suurempaan. Ja se suuruus saa jaksamaan silloin kun itse on heikoilla. Elämä on kokonaisuus ja iloitsen siitä jotta se on niin kaunis.

 Ystäväni lauloi tämän laulun poikamme juhlassa. Kiitos sinulle!

Vaikka astut maailmalla,
liikut aina sydämeni alla.
Ja kun kastut säällä sateisella,
sinut kuivaan höyhenvaatteella.

Vaikka vieraiden maiden teillä
kuljet paljain jaloin pientareilla,
sinut suojassa sinisiipein
kannan kivikoiden poikki viimein.

Keinu kehto korkealla,
lepää lintu pieni laulamalla.

Olet täällä luonani, olen täällä luonasi.
Meillä täällä on vähän aikaa
toisillemme elämästä antaa.

Olet täällä luonani, olen täällä luonasi.
Meillä täällä on vähän aikaa
toisiamme rakastaa. (Eeva Paavilainen/Laura Malmivaara)

Valonpisaroita

Ihana talvipäivä. Aurinko paistaa pitkin hankea, linnut käyvät lintulaudalla, pienet koululaiset isoine reppuineen kävelee reippaina lumipolkua, hiihtäjiä on ilmestynyt laduille. Tuntuu, jotta ihmisillä on iloa rinnassa ja mieli keveämpi. Kevään ensi kosketuksia, ainakin hetkellisesti.

Tänään oli meillä suuri päivä. Lähdimme vaunuretkelle. Äitini antama villapuku sai neitsytmatkan vaunuilla. Arvokkaana pukua kantoi pieni sankari, jonka nenänpää vain näkyi haalarin alta. Minä kuin leijailin pitkin polkua. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta. Pitkän sairaalajakson jälkeen olimme vapaita elämään meidän näköistä elämää. Muiden äitien tavoin saan kuljettaa lastani ja kietoa kääröni pakkaselta suojaan. Minun teki mieli tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Halata naapuria ja vain huutaa ilosta. Taivas oli täynnä valonpisaroita.

Erityislapsen äitinä elämä on erilaista. Pienistä ns.normaali-asioista tulee suuria. Vaunuretket, syötöt ilman letkutusta, päivät ilman ulkopuolisia terveydenhuollon ammatilaisia ovat niitä päiviä joista saa voimaa. Ne pienen pienet hetket, ne hetket joissa asuu vain meidän perhe. Toisaalta taas ne hetket kun annamme lääkkeitä, letkutamme maitoa,käymme verikokeissa,/sydämen ultraäänessä,vastaanotamme kotiin kuntoutusohjaajan, sairaanhoitajan, psykologin, kodinhoitajan ovat normaalia meille. Elämä on murtanut normaalin kaavan. Mikä on edes normaalia?

Tämän päivän kaltaisista hetkistä kuroutuu kuin suojaverkko, joka elämän ravistellessa suojaa ja muistuttaa, jotta valoa on. Toivo asuu myös kivussa ja odottamisen tuskassa. Kätken tämän päivän tunteen ja tuoksun sydämeeni, sille paikalle jota varjelen pahalta. Olkoon tulevatkin päivät täynnä valonpisaroita jotka sataa päällemme silloin kun taivas on tumma.

Eläköön tämä hetki ja sen ihmeellisyys.

Ajatuksia kaukaa ja läheltä.

Ulkona sataa lunta jälleen. Minä heijaan jalalla vaunuja ja soittorasia koittaa armottomasti nukuttaa väsynyttä poikaa. Nukkumatti ei vain saavu, ehkä lumipyry hidastaa matkaa. Toisaalta mikä onkaan kauniinpaa kun katsoa unta etsivää omaa lastaan.

Kuulin uutisen naapuri maasta. Orpokotien rappusille on keksitty tehdä lämpölaatikoita, joihin pieniä vauvoja voi luovuttaa kun elämä ei anna ehtoja elämää kasvattaa. Viime kuukausina on löydetty monta kylmyyteen menehtynyttä lasta roskalaatikoista. Sydämeni murtuu. Elämän epäoikeudenmukaisuus jälleen kerran sai kasvot. Mikä on noiden pienien viattomien lasten tarinan tarkoitus. Saada Suomessa ihmiset kauhistelemaan? Vai saada paikallinen yhteiskunta tekemään jotakin niiden puoleen jotka ovat heikossa asemassa? Tuntuu niin kohtuuttomalta viattoman lapsen elämä olla hintana ihan oikeestaan mille vain.

Meidän taistelussa sana MIKSI on hiipinyt useaan kertaan sydämeeni. En aina ymmärrä, en käsitä, en löydä tarkoitusta. Mieli on sekalaisia ajatuksia täynnä.Sitten katson lastani ja ymmärrän jotakin miksi tämä kaikki. Pienellä viattomalla pojallamme ei ole ketään muuta tässä elämässä kuin me. Meidän tehtävä on puolustaa, suojella ja rakastaa häntä. Se miksi juuri hänelle annettiin sydänsairaus on arvoitus mutta se on varmaa, jotta hänen kauttaan omistamme palan taivasta.

Elämän outojen polkujen kautta meillä on kaksi vaihtoehtoa. Joko hyväksyä asia ja tehdä siitä voimavara tai katkeroitua elämälle. Katkeruus pitkässä juoksussa tukahduttaa sisintä niin jotta ilon löytäminen katoaa olemattomaksi. Jää jäljelle vain kysymyksiä joihin ei enää edes jaksa löytää vastauksia. On kova paikka tulla murretuksi kriisien kautta mutta on siunaus kasvaa niiden kautta vahvemmaksi.

 Lumipyry helpottaa ja unikin jo saapui pojan silmiin. Matka jatkuu jälleen ja voin tästä päivästä kiittää. Niin kauan on hyvä olla kun saamme kaikki olla yhdessä. Auttakoon Luoja meitä ja minua löytämään jokaisesta päivästä sen pienen ihmeen jonka voimalla katkeruuskin vaihtuu iloksi ja elämän taistelut voitoksi.

Erityinen?

Aurinko kimmeltää hangen pinnassa, linnut käyvät hakemassa ravintoa lintulaudalta, matot heiluu tuulettumassa ja on hiljaista. Sielussani näen kuinka perheet yhdessä hiihtelee, laskee liukumäkeä, leipoo pullia ja on vain. Minä istun yksin koneeni äärellä ja sieluni kaipaa. Samalla saan tekstiviestin ystävältä jossa lukee pieni runo: "Jumalani kuljetat outoja teitä, ymmärrän Sinua entistä vähemmän mutta tarvitsen entistä enemmän. Kohta purskahdan itkuun jälleen, ota minut syliin." (Erkki Leminen)

Ihminen on äärimmäisen taiten luotu. Koko elimistö toimii kokonaisuutena ja erilaisissa tilanteissa etsii ja löytää väylän selviytyä. Elämässä kun me monella tapaa joudumme ahtaalle sitä keho saa voiman jatkaa. Kriisin keskellä rohkeus puskee ja ei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella. Keskellä taistelua tilanne ei edes tunnu raskaalta. Edessä on vain seuraava hetki jonka tavoitteena on parempi huominen. Ei ole aikaa olla väsynyt tai voimaton. Mutta entä sitten kun taistelu saa erätauon. Kenttä on avoin ja on hiljaista. Iskuista on jäljellä haavat mutta ne eivät vuoda enää. Seuraavat askeleet odottaa kulkijaa. On lähdettävä jälleen liikkeelle. Et ole enää sama ihminen mutta tie on kuljettava. On hyväksyttävä mennyt ja edessä oleva.

Oma taisteluni on kesken. Tällä hetkellä kyyneleet valuvat. Muistan kuinka kriisin ensimmäisissä vaiheissa sadat ihmiset muistivat meitä. Viestien tulva oli sammumaton. Sielussani näin kuinka tilannettamme jopa päivitellään kahvipöydissä ja voivotellaan vessan jonossa. Entä nyt kun tilanne on saanut välierän. Ei ole hengenvaaraa on vain arki jossa etsimme perheemme tietä eteenpäin. On pitkiä päiviä yksin kotona odottaen miestä kotiin. On pitkiä öitä kun kannat itkuista lasta ja koitat löytää kyyneleille rauhan. On hiljaisia hetkiä kun katsot kauneinta lasta maailmassa ja sielussai soi riutuva menettämisen pelko. Missä ihmiset ovat näissä hetkissä?

Minä toivon todella jotta tämän kaiken alla ihmiset näkisivät lapsemme eikä vain sairautta. En halua olla erityinen vain siksi jotta minulla on erityislapsi. Haluan olla erityinen siksi jotta rakkaus saa soittamaan, välittämään, tukemaan ja vain olemaan läsnä. Meillä on maailman ihanin poika eikä maailman vakavin sydänvika.

Kohta näemme lääkärin ja kuulemme jälleen uusia kuulumisia poikamme voinnista. Suunnitelmana saada poikamme kotiin. Möyhin hieman poikamme petiä ja viikkasin puhtaita vaatteita kaappiin. Vaipat on hoitopöydällä järjestyksessä ja mieli on odottava. Täällä on rakkaani paikkasi.

Kaiken keskellä sielu toivoo ja uskoo huomiseen.

Niin pysyvät usko, toivo ja rakkaus mutta suurin niistä on rakkaus.

Takapakki

Kuusi päivää kotosalla oli touhukasta aikaa. Maitopulloja siellä ja täällä. Harsoja ovenkahvoissa, vaippoja tyynyn alla, sukka keskellä sohvaa parittomana ja wc:n roskiksessa tuoksuna kuin tuore sinappipatruuna olisi räjähtänyt.

Melko pian kun pääsimme kotiin pikkumies ilmoitti jotta mahassa murina tekee kipeää. Illat ja yöt kuljimme vuorotellen mieheni kanssa pitkin olohuonetta. Välillä lauloimme, välillä itkimme yhdessä, välillä pääsi iso nauru kun tilanne oli niin epätoivoinen. Olin yhteydessä osastolle jossa poikaa hoidetaan ja koliikin piikkiin murheet laitettiin. Toisaalta se helpottikin. Oli helpompi kohdistaa turhautuminen koliikille se kesti kovan kritiikkini. On muuten hauskaa miten sitä keksii keinoja itkun vaimentamiseksi. Otin välillä hyppy askelia, välillä menin ankkakävelyä, välillä laahustin, hytkyin, nyökytin, nokin, marssin, keinuin mutta spagaatti ei oikein onnistunut:)

Tilanne kuitenkin kehittyi ja itku alkoi kohdistumaan pulautuksineen syömiseen. Siitä soitettuani osastolle kokeilimme uutta maitomerkkiä, mutta tilanne vain paheni. Ei siis auttanut muu kuin kääriä mussukka villapukuun ja mennä sairaalaan. Kävelin kopan kanssa niin ylpeänä ovesta sisään ja teki mieli jokaista vetää hihasta ja sanoa jotta: katsohan minun poika:) Askeleet kuitenkin hieman hidastuivat kun teho-osaston ovet lähentyi. Mieleen tuli kuin kuvina ne sadat kerrat kun oven aukaisee, niin se tietää aina pitkää matkaa niiden sisällä. Mietin vielä hetken jotta karkaanko ja kirjoitan lapun luukulle: palaan huomenna asiaan. Omien tunteiden edelle kuitenkin menee mussukan terveys ja niinpä painoin ovikelloa.

Nyt mussukka on tutussa sairaalasängyssä saturaatiomittari jalassa. Pulssi lyö seurantataululla ja huone on tutun kliininen. Pieni nenänpää näkyy peiton alta, siellähän mussukka on nukkunut enemmän kuin omassa sängyssään. Kun tuli lähdön aika iski totuus kasvoille. Siis minä joudun jälleen jättämään sinut siihen. Suunnitelmana on seurata mistä voimakkaat pulautukset sekä masukivut johtunee. Ennen emme voi mussukkaa kotio ottaa takaisin kun perusasiat on kunnossa. Kumpa se olisi vain maito-allergiaa tai joku pienen pieni pöpö joka lähtee ihan pienen pienellä lääkekuurilla.

Pakkanen paukkuu ulkona ja me hytistiin takaisin kylmään autoon. Takapenkillä tyhjä kantokopan telakka ja kotona eteisessä vaunut joissa tuoksui ihana vauva. Nyt on aika jälleen olla hetki erossa jotta arki olisi helpompaa yhdessä. Ei kai siihen ikinä totu kun silittää pientä päätä ja sanoo jotta nähdään myöhemmin. Huoneeseen jää vieras henkilö jolle luovutat osan sydäntäsi.

Karhunpoika sairastaa, häntä hellikäämme.
Lääkkehillä hoidelkaa Nalleystäväämme.
Maito tuore lämpöinen hyväks olla voisi.
Vehnäkorppu valkoinen ehkä avun toisi.

Patjaksensa parahin matto levitellään,
Peitteheksi toinenkin kääritähän hellään.
Laulu kaunis lauletaan univirreksensä,
Itse käymme uinumaan hänen vierellensä.

Vahtikoira vartio uskollisna meitä,
Kunnes koittaa aamunkoi, hän ei meitä heitä.
Uni paras lääke on, siitä nauttikaamme.
Nalle-raukan kuntohon aamuksi jo saamme.

Hämmästelyä

Kuinka voikaan 4,8kg painava miehen alku laittaa koko huushollin sekaisin? Tavarat jää siihen mihin ne ehtii heittämään, vaippoja, uusia tuoksuja, kitinää, nitinää ja kaiken keskellä korvasta korvaan ylettyvä hymy. Ja ihan kuin tänään olisit jo sanonut äiti;)

Maailman isoin tehtävä olla vanhempi on nyt totta. Kuinka pieneksi sitä jää kun ymmärtää kuinka suuri asia se onkaan. Olemme saaneet lahjana jotakin sellaista joka pysäyttää ajan ja samalla saa taas ajan kulumaan liiankin nopeasti. Väliin kun on hiljainen hetki sitä pysähtyy totuuden edessä. Mitä vanhemmuus on minussa? Millainen äiti olen ja haluan olla? Saanko olla väsynyt ja heikkokin? Millainen vaimo olen äitinä? Haluanko ostaa samanlaisen tuulipuvun mieheni kanssa?:)

Näiden kokemuksien keskellä on luopunut kaikesta siitä minkälainen minun ja meidän pitäisi olla.Totuus siitä jotta saan ja saamme olla juuri sellaisia kuin olemme on totta. Minä saan keskellä yötä purskahtaa itkuun kun rakkaani ei rauhoitu. Minä saan itkeä elämän suurimman kysymyksen edessä MIKSI? Minä saan nauraa ja olla onnellinen. Minä saan olla oma itseni ja rakastaa. Minä saan olla minä.

Haluaisin niin monen kokevan sen mitä on vapautua kaavioista. Joskus elämä näyttää sen näin kun kaikki menee juuri niin kuin ei pitäisi (siis omasta mielestä). Sitä löytää itsensä kipeistä tilanteista mutta siihen ei ole varaa jäädä hämmästelemään. Sielu kuin punoo selviytymiskeinoja ja sitä jälkeenpäin huomaa kuinka rakkaus saa uusia voimia liikkeelle. Mikään ei ole esteenä silloin kun kysymys on toisen ihmisen parhaasta joka on osa sinua.

Haluan haastaa sinut pysähtymään ja miettimään elämääsi tässä ja nyt. Huomaatko kuinka jokin on kuljettanut sinua läpi tulen ja jään. Niistä hetkistä kun ei ole jäljellä juuri mitään ei paljoa sanojakaan niin juuri silloin jokin uusi saa alkunsa. Meissä jokaisessa asuu pieni selviytyjä joka vahvistuu kun elämä ravistaa. Ei ole vaihtoehtoja. Matka jatkuu ja me kasvamme sen mukana. Meidän jokaisen pienisuuri tarina on arvokas. Se saa lisää vain voimaa kun uskallat sen jakaa ja huomaat et ole koskaan ollut yksin.

Sotahuuto alkoi ja se tietää kakkapyykkiä:) Kiitos jos istuit hetken kanssani.

Runo päiväunien aikaan.

Me kuljemme täällä hetken vain,

käsi kädessä, sydämet rinnakkain.

Ei maallinen mammona kauaksi kanna,

ei täyteyttä sydämen tyhjyyteen anna.

En omistaa voisi enenpää,

kun katseesi sieluuni jää helisemään.

Minä alati hämmästelen kuinka suuri ihme oletkaan,

taiten tehty, jokainen solusi soi Luojan kunniaa.

Me kuljemme täällä hetken vain,

käsi kädessä, sydämet rinnakain.

Kumpa Luojani viisautta minulle soisi,

niin jotta päiviisi rakkauteni turvaa toisi.

Minä iltaisin valvon untasi ja rukoilen,

kumpa Luoja johtaisi askeleesi jokaisen.

Hänen käsiin sinut jätän kokonaan,

olet kimpala kultaa päällä sydämeni maan.

Kotikonnuilla

Siirto kotosairaalaan on aina kuin puolivoitto. Se on jo iso askel kohti kotia. Tutut hoitajat, tuttu käytävä ja tutut kuviot. Siinä on ihmisen turvallista olla. Maaseudun lupsakkuus näkyi myös hoitajien murteessa. Ihana olla tässä ja nyt.

Kotisairaalassa olimmekin melki kaksi viikkoa. Ensimmäinen viikko seurattiin pojan toipumista. Suurin haaste oli oppia jälleen syömään tuttipullosta. Nenämasuletku oli ja on turvana sillä voimia vaativa syöminen ottaa vielä aikaa. Minun omat maitohanat ovat tehneet lakon tai oikeestaan laittaneet lipun luukulle. Pitkä ero pojasta ja tressaava elämä kai vetivät viimeisetkin tipat jonnekin. Ihan nauratti kun sain osastolta 5x 1L  maidonkeräyspulloja. Mietin jotta mitä niihin tulisi laittaa. Ainut neste kehossani jolla ehkä oisin saanut pullot täyteen olisi virtsanäyte:) Mustaa huumoria. Ei se imettäminen äitiä tee, kyllä äidissä on muitakin rakenneosia kuin maito. Esimerkiksi lämmin syli, herkät sanat, rakkaus ja läheisyys. Niistä on äidit tehty.

Kun pojan vointi kaikilta osin oli vakaa ja olisimme saaneet lähteä kotiin, minuun iski kaamea flunssa. Nenä kuin valui nenäliinaan ja päässä humisi. Minun piti siirtyä sivuun ja levätä. Kai keho ilmoitti väsymystään ja kun oli hetken helpompi niin oli helpompi luovuttaa. Oli pitkä viikko olla erossa jälleen. Onneksi isä ja mummi kävi pojan luona joka päivä monesti. Se rauhoitti kun tiesi jotta hänen lähellään on jotakin tuttua ja turvallista ainakin hetken.

Nyt kahden viikon jälkeen olemme kotona yhdessä. Uskomaton olo oli astua sairaalan ovesta ulos oma poika kantokopassa. En voinut edes uskoa sen olevan totta. Piti ihan tarkistaa jotta hoitaja ei istunut takapenkillä tai takaluukussa. Totta se oli, meidän perhe ajeli kohti kotia. Jos pakkasta ei olisi ollut lähelle -30 olisin huutanut ikkunasta voiton kiljahduksia. Takana raskas taival mutta me selvisimme siitä yhdessä. Pieni sankarimme tuhisi kopassaan ja paukkuvan pakkasen keskellä meidän autossa paistoi aurinko.

Me isäsi kanssa seisottiin

Käsi kädessä tässä

ja juteltiin ihan hiljaksiin:

”No nyt se on elämässä.”

Sinä olit ihan pikkuinen

ehkä viikon vanha vasta.

Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten

kai ympäröi tätä lasta,

ja perhoset, lintuset untuvapäät

tuntuu lentävän korin yllä.”

Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”

Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”

Sinä olit se ihme tietysti

Vaikka poruun puhkesitkin.

Imit minusta maitoa nälkääsi.

Minä ilosta nauroin ja itkin.

”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,

isäs naurahti ja keksi:

”Sen varpaat on puolukan raakileet.”

Ja hän puki sinut puhtoiseksi.

Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.

Löi kolmisin sydämemme.

”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,

me puhuttiin toisillemme.

(Kaarina Helakisa)

Toipumista

Aika teholla venyi viikoksi. Suurin syy odottamiseen oli se jotta turvotuksien tuli laskea ennen kuin rintalasta voitiin sulkea. Samalla sydän tarvitsi runsaasti nesteitä ja tässä tasapainoilussa kului aikaa. Kävimme joka päivä poikamme luona monesti. Oli kuitenkin turvallinen olo olla tehohoidossa koska siellä oli oma hoitaja joka valvoi vointia 24h. Hetkeksikään ei poikaamme jätetty yksin. Ihanaa oli myös se jotta osastolle sai aina soittaa. Tiesimme missä mennään ja miksi. Se oli arvokas tieto ja rauhoitti monesti silloin kun uni ei malttanut tulla.

Kun toipuminen lähti kaiken alta vauhtiin oli hurjaa nähdä kuinka urhea pieni mies olikaan. Hengityskone, lääketorni, treenit, laskimokatetrit, kanyylit, sydämen tahdistin ja kaikki muu alkoi olla pelistä pois ja sinä ponnistit elämään ihan itse. Kun siirryimme takaisin osastolla 4k sinulla oli enää happiviikset, nenämasuletku ja sydämentahdistin. Kärsit vielä hieman morfiini vieroituksesta joka näkyi itkuisuutena ja levottomuutena. Siitäkin selvittiin kahdessa päivässä.

Osastolla olimme teholta pääsyn jälkeen viikon. Opettelimme uusia tapoja hoitaa sinua sillä rintalastan luutumiseen menee 6 viikkoa ja sen aikana sinua ei saa kainaloista nostaa. Kun saimme sinut ensi kertaa syliin kuin juurruit jälleen kainaloon. Siinä oli ollut paikkasi koko ajan vaikka olitkin viikon poissa luotamme. Osastolla seurattiin vielä sydämesi tilaa ja suntin tuomaa apua. Syömistä harjoittelimme myös kovaa vauhtia. Viikon jälkeen lääkäri sanoi sen kauneimman sanan: on aika lähteä kotiin. Helsingissä olimme noin kuukauden. Tuntui uskomattomalta palata kotiin. Poikamme lensi lentokoneella hoitajan kanssa kotikonnuille ja me vanhemmat tulimme junalla. Helpotus oli suuri kun näimme koti aseman. Tänne me kuulumme. Me kaikki kolme.

Aika Helsingissä näin jälkikäteen oli todellinen taistelu. Taistelu, jossa me kaikki olimme samalla puolella ja tavoitteena oli eheä huominen. Välillä kaaduimme ja huusimme haavojemme äärellä, väliin kuin voiton laulu kiitimme siitä jotta nousimme niin urheasti uuteen päivään. Välillä nojasimme vain toisiimme emmekä sanoneet sanaakaan mutta silti tiesimme mitä sielumme lauloi. Niissä hetkissä kun elämä yllättää ja itse kasvaa pieneksi niin jokin luo uutta voimaa. Sydämen raunioilla joissa itse emme enää näe toivoa, jokin rakentaa. Hellin ottein koskettaa kivun runnomaa maata ja tekee vanhasta uutta. Aamuruskon valjetessa kyyneleet on pyyhitty ja usvasta nousee valo- uusi huominen.

Runoja sydämeltäni sinulle lapseni

Sinua katson lapseni hentoinen,

kuinka taiten on tehty piirteesi jokainen.

Suljen syliini sinut ja huudan taas:

oi Jeesus kosketa lastasi sairastavaa.

Hymysi vieno minua rohkaisee,

kuin sanoisit: äiti mua enkelit vartioitsee.

Niin avuttomaksi jään mutta kauneutes säteilee,

ehkä tämän kaiken alla Jumalan siunaus kannattelee.

1.1.2012

Me hiljaa valvotaan unta vierelläsi,

tuhiset hiljaa ja ihan kuin onnea säteilisit.

Pieni nenä ja suppuinen suu,

vain enkelin kehä päältäsi uupuu.

Mietimme mitä unissasi näet,

poljetko jo pyörällä ylä- ja alamäet,

Vai ajatko raktorilla pellon pientaretta,

vai onko allasi oikea kuormarekka.

Sinä poikamme kaunis ja suloinen,

valvomme kasvuasi rukoillen.

Varjelkoon Luoja pienet askeleesi,

olkoon suojaisa elämäsi tiesi.

Ylpeänä sinua katsomme.

olet kallein aarteemme.

6.2.2012

K9

Osastomme alakerrassa on teho-osasto K9. Osasto jonka käytävät ovat pitkät. Odotushuone kuin kammio, jossa sydämen kiihtyvän sykkeen voi korvissa kuulla. Osasto jossa elämä ja kuolema ovat läsnä. Osasto jossa ammatitaito ja toivo asuvat mutta samalla osasto jossa odotus ja epätoivo on kiduttavaa.

Poikamme leikkaus sujui suunnitellusti. Kirurgi itse soitti heti leikkauksen jälkeen ja kertoi tapahtumien kulun. Saimme heti päivällä mennä poikaamme katsomaan. Minua pelotti aivan kamalasti. Jouduin katsomaan itseäni peilistä ja hokemaan itselleni jotta me selviämme tästä. Matka sairaalaan oli pitkä ja mielessäni tein mielikuvia miltä poikamme osastolla näyttää. Tiesin hänen olevan vielä nukutuksessa sekä hengityskoneessa mutta kaikki muu oli vain mielikuvituksen alla.

Siinä hän oli. Pienessä sängyssä meidän pieni poika. Elämää takana vasta alle kuukausi ja kokemuksena hänellä avosydänleikkaus. Minun sieluni murtui vaikka koitin olla rohkea. Näky oli niin avuton ja uusi. Peiton alla makasi pieni täydellinen lapseni joka oli täynnä piuhoja ja letkuja. Sängyn vieressä oli suuri torni joka oli täynnä lääkeruiskuja, lattialla treeni kotelot joihin valui ylimääräinen neste sydämestä ja keuhkoista. Rintalastassa pienen miehen kokoinen haava. Kaiken tämän alta kuitenkin löysin rakkaan lapsemme joka oli meistä syntynyt taideteos. Mielessäni pyysin pojalta anteeksi kaiken tuskan määrää. Tuntui niin kohtuuttomalta jotta hän joutui olemaan siinä ilman mitään itsestään johtuvaa syytä.

Ensimmäinen päivä leikkauksesta on aina kriittinen mutta poika oli vahva ja päivä oli vakaa. Illalla kävimme viimeisellä vierastunnilla vielä hänen vierellään ja menimme talolle nukkumaan. Mieltäni jäi vaivaamaan näky jonka viimeisenä teholla näin. Kun silitin poikani poskea hänen silmästään valui yksi kyynel. Pyyhin sen hennosti kädelleni mutta tuo kyynel jäi puhuttamaan sydäntäni koko illaksi. Soitin osastolle vielä keskiyöllä kun kyynel ei jättänyt rauhaan ja sai minunkin silmäni vuotamaan. Kaikki oli edelleen vakaata.

Klo: 01.00 puhelin soi, oli tuntematon numero. Teholta lääkäri pahoitteli kun soittaa keskellä yötä mutta sanoi jotta poikamme tilanteessa on tapahtunut suuri muutos. Muistan kun istuin sängyn laidalla ja huusin mieheni viereeni. Lääkäri jatkoi kertomusta kertoen jotta poikamme oli tuntemattomasta syystä mennyt elottomaksi täysin vakaasta tilasta. Tilanne oli saatu nopeasti hallintaan ja poika selvisi. Elvytys oli ollut nopea ja lyhyt.Tilanteen epäselvyyden tähen kirurgi oli soitettu kotoa paikalle ja rintalasta oli avattu uudestaan. Epäilynä oli hyytymä sydämessä. Sydämen tila oli kuitenkin hyvä ja syy yhä epäselvä. Leikkaus raportissa lukee vain: tuloksekas elvytys. Kirurgi soitti yöllä ja kertoi tilanteen. Seuraavana päivänä saimme mennä pojan luokse jälleen.

Muistan kuinka aamulla juoksin sairaalaan. Kädessäni oli juuri lypsetty maitotilkka ja vain huusin rämpiessäni lumessa. Sana elvytys ja eloton soivat korvissani. Koin olevani kuin peura ajovaloissa. Tiesin vain suunnan minne mennä. Minun paikkani oli poikani vierellä.

Siinähän oli pieni soturi joka oli väsynyt öisestä taistelusta mutta soturi joka ei ollut luovuttanut. Rinnassa kuin luukku avoinna sydämeen. Rintalasta oli todella auki ja aukon päällä kuin kelmu suojana. Minä ja me olimme sanattomia. En löytänyt sanoja kuin kolme: Minä rakastan sinua.

K4

Maaseutu vaihtui stadin kulmiin. Maailma nimeltä Lastenklikka tuli tutuksi. Maan alla olevat kilometrien pituiset putket joiden kautta sairaalat yhdistyivät tulivat tutuiksi. Aamusta iltaan oli ihmisiä liikenteessä. Lääkärit pyöräilivät putkia pitkin, hoitjat kävelivät, lapsia kulki pyörätuolissa,vaunuissa, rattaissa, äitejä ja isejä joka kulmassa ja kaikkia yhdisti sama asia: tahto taistella oman lapsen terveyden eteen.

Asuimme viikon rakkaiden sukulaisten luona kunnes saimme paikan Ronald McDonald taloilta (www.rml.fi). Suuri kartano jossa asui 7 perhettä joiden lapset olivat pitkä-aikaishoidossa. Talo oli tarinoita täynnä. Jokainen vanhempi eli omaa aikaansa. Jokaisella oli huoli ja jokainen odotti jokaiselta päivältä hyviä uutisia. Usein näimme ja koimme hyviä uutisia, väliin lohdutimme toisiamme kun elämä pysähtyi.

Poikamme oli hoidossa 4K osastolla joka on sydänosasto. Ensimmäinen viikko oli vain seurantaa. Happi-arvot olivat vielä inhimilliset eivätkä kuin syvässä unessa alittaneet alarajaa. Kardiologit sekä lastenlääkärit halusivat seurata ja antaa pojalle aikaa. Jokainen päivä oli tärkeä tulevaa leikkausta varten. Poika söi ja nukkui hyvin. Oli oikea aurinko. Viikon seurannan ja lukuisien tutkimuksien jälkeen saimme suunnitelman. 17.1 poikamme leikattaisiin ja hänen sydämeen laitettaisiin suntti keuhkoverenkiertoa tukemaan. Leikkaus tulisi olemaan avosydänleikkaus. Maailma pysähtyi jälleen. Katsoin lapseni täydellistä kehoa ja mielessäni piirsin hänen rintakehäänsä haavan. Sydämeni valui kyynelissä poikani iholle. Jumalani, Jumalani missä olet? huusin.

Halusin päivät ennen leikkausta pitää poikaa vain sylissä. Hän kuin sulautui kiinni minuun ja imi minusta voimaa tulevaa varten. Kysyin alati samoja kysymyksiä hoitajilta ja lääkäreiltä sekä mieheltäni. Kaipasin vastausta kysymykseen johon tiesin jotta kukaan ei voi vastata. Tahdoin varmuuden siitä, jotta emme menetä lastamme. Päivät kuluivat ja totuus oli edessä. Leikkauspäivä.

Jouduin antamaan täydellisen ja virhettömän lapseni käsiin joita en tuntenut. Tiesin jotta heidän käsiensä kautta lapseni saisi elämän mutta niihin käsiin luovuttaminen oli tuskaisaa. Sieluni helisi kuin kristalli ja painoin poikani kehoani vasten. Kuiskasin hänen korvaan Herran siunauksen ja annoin hänet hoitajien käsiin.

Siitä alkoi pitkä odotus. Koin jotta oma sydämeni oli leikkaussalin pöydällä poikani vierellä. Minun sydämelläni ei ollut vain mitään puudutusta, jokainen viilto teki haavan sieluuni, joka rakastaa poikaani jokaisella lyönnillä ja henkäyksellä.

Sumussa

29.12 Kirjoittamani runo:

"Katson sinua lapseni kaunis ja ihmeellinen,

kuinka joka piirteesi on virheetön ja täydellinen.

Kun katsot silmiin aika pysähtyy,

tunnen tähän kaikkeen vielä löytyy jokin syy.

Painan rintaani vasten kehosi lämpimän,

me kuulumme yhteen: lapseni tiedäthän.

Taistellen, uskoen huomiseen käymme,

edessä ehjän sydämen näkynä näemme."

Runo jonka kirjoitin sumun keskeltä. Tapaninpäivästä asti olin kuin kuuro ja sokea. Kuljin eteenpäin mutta en pystynyt vastaanottamaan mitään tietoa tai asiaa. Keskityin vain siihen, jotta pysyisin kasassa seuraavaan hetkeen, sillä en voinut luovuttaa lapseni tähden. Kun välillä lähdin teholta lepäämään omaan huoneeseeni synnytysosastolle huusin vain. Pidin seinistä kiinni ja itkin. Tuntui kuin oma rinta olisi revitty irti ilman puudutuksia. Hoitajat kävivät halaamassa mutta mikään ei tuonut lohtua. Oman miehen syli oli ainut paikka jossa olin turvassa. Tuli sellainen olo jotta sinun kanssasi rakas selviämme. Ilman sinua en edes uskalla hengittää, pelotti niin. Arvostan syvästi sitä rohkeutta ja sitä kantamista mitä mieheni teki kun minä olin aivan heikko ja hormoonien armoilla. Ilman häntä en olisi jaksanut.

Päivät kuluivat ja pienen vointi oli vakaa. Vähitellen kuitenkin verikokeissa ja happi-arvoissa alkoi näkymään sydämen tila. Lääkärit tutkivat ja tekivät ultratutkimuksia toisensa perään. Vähitellen tammikuun alussa olimme tilanteessa, jossa happpisaturaatiot alkoivat olla niin alhaalla jotta saimme siirron Hyksiin lastenklinikalle. Pieni oli muutaman viikon ikäinen ja lähti isin kanssa pii paa kyydillä Helsinkiin. Minä siirryin junalla edellisenä iltana jo odottamaan.

Mieli oli täynnä kysymyksiä. Mitä Helsingissä tapahtuu? Kärsiikö lapseni? Millainen leikkaus olisi edessä? Joutuuko hän letkuihin? Sattuuko häneen tutkimukset? Onko hänen jo nyt hankala olla? Miten selviämme tästä? Onko tämä edes totta? Päätyykö tarinamme elämä lapsen konsertin säälipaloihin?

Menettämisen pelko vain voimistui.

Rukoilin: Jumalani älä ota lastani pois.

Tapaninpäivä

Olit 2 päivän ikäinen ja lähdimme lääkärintarkastukseen. Työnsimme sinua pitkää käytävää pitkin ylpeänä. Taisit vain nukkua hentoa untasi. Lääkärillä oli takana jo 24h töitä mutta tahtoi vielä meidät tarkastukseen ottaa. Kätilö riisui sinut tutkimuspöydälle ja me istuimme vierellä. Lääkäri kysyi muutamia kysymyksiä ja alkoi tutkimaan sinua. Sydäntä kuunnellessa hänen ilmeensä vakavoitui. Hän sanoi meille: sydämestä kuuluu voimakas sivuääni. Tämä pitää tarkistaa. Siitä lähdit isäsi kanssa lastenteholle sydänultraan ja minä jäin osastolle kauhun sekavin tunnelmin. Mielessäni vain rukoilin: Suo Herra jotta sydämessä ei olisi mitään pahaa.

Tieto tavoitti meidän nopeaan. Lääkäri oli erikoistunut lastenlääkäri ja erikoistumisalueena sydän. Hän teki ultrassa heti löydön ja antoi sivuäänelle syyn: Fallotin tetralogia (tof). Istuimme lääkärin kanssa pienessä huoneessa ja hän piirsi paperille sydämen rakennetta ja niitä kohtia jotka lapsellamme olivat vialla. Minä en kuullut enkä nähnyt mitään. Kaikki oli vain yhtä sumua. Ensimmäinen kysymys oli: menetämmekö lapsemme?

Lapsemme siirtyi tehohoitoon. Tonttupuku vaihtui sairaalan vaatteisiin ja emme enää vanhempina omistaneet ajan käytön tahtia vaan vastuu siirtyi hoitajille. Muistan kun istuimme sängyn vierellä ja katsoimme omaa lastamme. Hän oli niin täydellinen, niin pieni ja hento. Emme uskoneet todeksi, jotta hänen sydämensä olisi sairas. Kyynelten virta ja pysäyttävä menettämisen pelko valtasi mielen. Elämä sai kuin pimennysverhon päälleen. Kaikki puhe meni ohitseni. En nähnyt kuin hetken ja siinä hetkessä vain rakkaan lapseni jonka pelkäsin menettäväni.

Lohduttomuuden ja kyynelten sekaan sattui juuri tuona päivänä paikallisen mieskuoron vierailu. Kaksikymmentä mieslaulajaa saapui ja aloitti moniäänisesti laulamaan Joulu yö, Juhla yö.

Jouluyö, juhlayö,
Päättynyt kaikk' on työ,
Kaks vain valveill' on puolisoa
Lapsen herttaisen nukkuessa,
Seimikätkyessään. 

Jouluyö, juhlayö:
Paimenill' yksin työ,
Enkel' taivaasta ilmoitti heill':
"Suuri koittanut riemu on teill'!
Kristus syntynyt on!"

Jouluyö, juhlayö!
Täytetty nyt on työ.
Olkoon kunnia Jumalalle!
Maassa rauha, myös ihmisille
Olkoon suosio suur.'!

Se oli kaunis hetki. Laulu kuin syöpyi sydäntämme maahan. Mieheni piti minua sylissään ja minä lastamme. Olimme siinä koko perhe, avuttomina mutta yhdessä.

Sinä saavuit maailmaamme!

Nuo 9 kuukautta meni nopeasti. Naisena sitä kävi monia tunteita lävitse. Kasvu äidiksi oli kaunista ja minun kohdallani hyvin turvallista ja ns.helppoa. Sinä kasvoit minussa kuin ohjekirjassa ja vointini läpi matkan oli tasainen ja onnellinen. Kun aloit liikkumaan masussani elämä kuin mullistui. Todellisuus tuli todeksi: oikeasti kannan elämää sisälläni. Olin komiasta vatsastani todella ylpeä ja nautin raskaudesta. Oli ihanaa olla pyöreä nainen maailman kauneimman asian johdosta. Elämäni tunteikkaammat ja pisimmät 9 kuukautta:) Monista yrityksistä huolimatta istuit koko matkasi perätilassa. Jälkeenpäin olen kiitollinen siitä, jotta sinua ei väkisin lähdetty kääntämään. Pidit tiukan linjan loppuun asti. Tämän johdosta päädyimme perätilasynnytyksen sijaan sektioon 23.12. Punainen laukku pakattuna lähdimme perheenä sairaalaan. Muistan sen matkan kun ajoimme sairaalaa kohti. Hivelin masuani viimeisiä kertoja ja oli niin uskomaton olo, jotta kohta meitä olisi kolme. Synnytyssalin ovella alkoi pulssi olla jo lähemmäksi 200 tai ainakin se tuntui siltä. Matka tuntemattomaan alkoi.

Sektio meni hyvin. Se olikin loppujen lopuksi aika nopea toimenpide. Lääkärin sanojen jälkeen: nyt aloitamme, olit maailmassa muutamassa minuutissa. Huone oli aivan hiljainen kunnes: ensimmäinen rääkäisy ja minun sanat:onhan kaikki hyvin täyttivät salin. Mieheni piti minua kädestä kiinni ja saimme kuulla uutisen jotta olemme saaneet 9 pisteen täydellisen pojan. Sain koskettaa pientä ja punaista nenänpäätä, kunnes siirryit isäsi kanssa synnytyssaliin jatkamaan ensimmäisiä minuuttejasi. Minä siirryin heräämöön, jossa olinkin 4 pitkää tuntia. Sain sinut rinnalle jossakin vaiheessa, kun ylpeä isäsi kätilön kanssa kävi tervehtimässä. Koko maailma oli vaaleansininen ja vain hämmästelimme, jotta onko tämä kaikki edes totta. Ensimmäinen onnittelija oli ystäväni joka oli juuri tuona päivänä heräämössä töissä. Tuli turvallinen olo. Ikävä puolittui kun aika meni nopeaan ystävän kanssa jutellessa.

Aika synnytysosastolla oli kuin unta. Olin melko kipeä leikkauksen jälkeen, mutta jo joulu-aattona nousin ylös, tosin melkein pyörryin, mutta siitä alkoi parantuminen. Sinä pieni nyytti makoilit omassa sängyssäsi tonttupuku päällä. Minä en kyennyt sinua juuri hoitamaan mutta isäsi oli urhoollinen ritari. Kerran jopa vedit kunnon kakat seinälle asti. Kyllä meitä nauratti. Aika tapaninpäivään asti oli ihanaa vaikka tosin hieman epätodellista. Muistan senkin yön kun sain sinut rinnalleni ja nukahdimme sylikkäin sinä kainalossani. Se lämpö ja tunne siitä, jotta kuulumme yhteen oli väistämötän. Tiesin, jotta tämä on se tehtävä johon minut on luotu: Olla äiti.

Maailma on ihmeitä pullollaan,
mutta sinä olet niistä suurin.

Lapsettomuus osa 2: Sinä olet ihme.

Hoitoja takana tutkimuksineen n.2 vuotta kunnes ihme tapahtui. Sinä annoit merkin tulostasi. Tämä kirje kuin kiitoslaulu siitä hetkestä.

Ihme

Kuin pieni lintu olen odottanut ilon sadetta. Olen huutanut erämaassani ja kaivannut sinua. Olen kokenut olevani vajaa ja tyhjä. On ollut vaikeaa luottaa ja uskoa kun pelko vallannut mielen. Olen pelännyt ajatusta jotta en saisi koskaan kantaa sinua.

Nyt sinä annoit tulostasi ensimmäisen merkin. Nuo kaksi rakkauden viivaa. Elämä, se kasvaa minussa. Sinä tarvitset minua ja minä sinua. Syvällä lämmössä kasvaa jokin, jota olen ja olemme odottaneet kyynelten kautta. Sinä pieni ja ihmeellinen rakastamme sinua jo hirmuisesti. Suljen sinut lämpööni ja varjelen pahalta, niin jotta mikään ei satuta sinua ennen kuin saat voimaa ja ikää tulla valmiiksi maailmaamme.

Kuinka heikoksi sitä onkaan kokenut itsensä. Sitä on huutanut ja vihannut kaikkia niitä ,jotka ovat saaneet jo sen mikä meidän elämästä on uupunut. Jumala on tuntunut kaukaiselta ja en ole osannut luottaa. Pelko ja epävarmuus ovat olleet hallitsevia .Nyt kun sinä olet minussa minä itken. Minun uskoni on ollut niin vajaa ja heikko. Jumala minä silti kiitän sinua, vaikka kivussani en ole kyennyt kuin vihaamaan ja kysymään MIKSI?

Sinä Jumala olet kuitenkin ollut uskollinen. Olet johdattanut meitä ihmeellisiä teitä. Vaikka olemme joutuneet olemaan alastomia, rikkinäiset, sinä olet jatkanut työtäsi. Nyt kaiken jälkeen voimme katsoa sinun kättesi työtä ja sanoa nöyränä: Isä kiitos.

Sinä pieni ja ihmeellinen, me odotamme sinua maailmaamme. Lupaamme sinua rakastaa ja kasvattaa niin jotta elämäsi tie olisi turvallinen. Kasva minussa rauhassa ja turvassa. Isä siunaathan lastamme, joka on vielä niin hauras ja hento. Kasvata sinä Hänen siipiänsä niin jotta hän voisi maailmaan tulla viattomana ja kauniina. Isä ota ihmeellinen ihme käsiisi.

Lapsettomuus osa 1: Kaipasimme sinua.

Tässä kirjoittamani kirje ajatuksista kun lapsettomuushoidot olivat käynnissä (hoitona icsi).

Odotushuoneessa on hiljaista. Kaipuun voi koskettaa. Siellä ja täällä särjettyjä haaveita ja tyhjän sylin huutava kaipuu. Seinällä on iso taulu, jossa yksinäinen nainen seisoo tyhjä nyytti kädessään. Kuvassa taivaalla lentää sadoittain haikaroita jotka nokassaan kantavat pieniä nyyttejä, heille jotka onnen ovat saaneet. Kuva on niin karu ja lohduton. Kuka minä ja me olemme taulun kuvasta. Pelottaa jos olenkin tuo eturivin nainen. Miten jaksan kantaa tyhjää nyyttiä jonka painona on särjetty unelma ja luonnon antama tehtävä olla äiti.

Odotushuoneeseen saapuu eräs nainen. Hän ei katso minua edes silmiin. Laittaa takkinsa naulaan ja jää odottamaan. Katson häntä ja voin aistia hänen ajatuksensa. Kaikki ne kysymykset ja odotukset. Omassa mielessäni jännitän jo omaa vuoroani. Aika tuntuu pitkältä. Lääkäri on taas myöhässä. Klinikan ohi kulkee hoitajia ja odottavia äitejä jotka menevät viereiseen osastoon ultraan. Sisälläni joku kiehuu. Haluaisin, jotta klinikkani olisi kellarikerroksessa. Tuntuu jotta jokainen katsoo odotushuoneeseen kun ohittaa aulan. Mielessäni käy ajatus kuinka ihmiset säälivät meitä `"rikkinäisiä". Mielessäni murrun ja toisaalta rohkaistun. Ei ole heikkoutta hakea apua. Mutta onko heikkoutta olla erilainen?

Piikkejä ja piikkejä. Lisää hormoonia kun elimistöni on hidas toimimaan. Inhoan neuloja, inhoan tutkimuksia ja aikatauluja. Töissä kolme raskaana. Mahat kun lyövät kasvoille. Illalla minä otan oman "meikkipussini" jossa lukee lapsettomuus.com. Töissä nainen kertoo kuinka tehnyt 2 aborttia vaikka mieheltä piuhat poikki. Naurahtaa kun ovat niin hedelmällisiä. Minä huudan sisälläni. Miksei meille annettu noitakaan lapsia. Missä he ovat nyt. Roskapussissa jossakin sairaalan jätehuollossa. Ajatus satuttaa. M I K S I? Samalla kuulen kuinka erään asiakkaan tytär vapautunut vankilasta ja saanut vauvan. Hän lyö lapsiaan. 5 vuotiaalla pojalla kepin iskut kasvoilla ja kertoo meille hoitajille kuinka äiti tiputti veljen lattialle niin jotta verta tuli nenästä. En ymmärrä. Tekisi mieli vain ottaa tuo hento ja viaton lapsi syliin ja sanoa tässä olen. Mutta en voi, hänen ei ole minun eikä minusta.

On vaikeaa ymmärtää kun elämä tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Joskus kykenen vain huutamaan sisäisesti, joskus itken kuin soljuva puro, joskus nauran, joskus en kykene tuntemaan mitään. En halua enää kuulla ohjeita. Haluan vain käydä tämän tien Mikon kanssa. Haluan sulkea maailman odotukset ja kulkea tämä kivun tien loppuun. En halua puhua, en selittää. Haluan jotta nyt jotta minua kannetaan. Haluan olla heikko kunnes jaksan olla taas rohkea.

Odotushuoneen taulu yhä mielessäni ja pohjaton kaipuu. Emme ole yksin tai lohduttomat sanotaan. Anna Isä voimaa uskoa ja uskaltaa.

Jotakin minusta ja meistä.

Tämä blogi on saanut alkunsa halusta jakaa elämää niin, jotta sinä siellä jossakin, ehkä kokiset jotta, et ole yksin oman tarinasi kanssa. Elämä on kuin suuri palapeli, jossa jokainen tavalla tai toisella tarvitsee toisiaan, jotta kokonaisuus olisi yhtä. Vaatii rohkeutta avata elämänsä tarinaa, niitä kipukohtia, mutta vain sen kautta sitä itse voi eheytyä ja samalla rikastua kun huomaa, jotta maailmassa on muitakin saman tien tallaajia.

Olen nuori ja melko tuore sydänlapsen äiti (diagnoosi: Fallotin Tetralogia, TOF). Takana myös pitkä matka äidiksi ja isäksi lapsettomuushoitojen kautta. Tänään olen onnellinen taisteluita läpi käynyt nainen/äiti, jonka toiveena on kokemuksien kautta levittää toivoa. Itkujen ja kyynelten kautta on tietä kuljettu, mutta kun saamme olla perheenä yhdessä: tässä ja nyt, muulla ei ole merkitystä. Jos tarinassani jokin yhdistää, kulje matkaa kanssani kirjaimin.