Elokuu

Kohta on Elokuu ja minä olen astumassa työhön. Poika aloittaa päiväkodin ja uusi arki alkaa. Aika herättää ajatuksia, ikävää ja haikeutta. Tänään yön hämärässä itken ikävääni ja kirjoitin runon. On aika luottaa jotta elämä kantaa ja kannattelee. Erillään ja yhdessä.

Sinä synnyit maailmaamme,

pieni, hento ja hauras taivaankappale.

Sinä värisit elämää,

ja levitit onnea, joka henkäykselläsi.

Sinä olit valon tuoja,

sinä olit Joulumme ihme.

Sinä jouduit käymään kovan tien,

vailla syytä tai vastauksia istuimme sairaalan käytävillä,

me hyppäsimme tuntemattomaan,

yhdessä,

sydän karrella,

meillä jokaisella.

Me selvisimme tähän hetkeen,

matka oli kipeä ja kuoppainen,

menneellä ei ole enää valtaa meissä,

edessä on uusi huominen,

jokin odottaa meitä ja kutsuu jatkamaan,

elämä.

se on tässä,

se sykkii ja soi.

Sinä poljet pientä pyörääsi,

onnistumisen ilo huokuu ja saa kivetkin lentämään,

ihailemme voimaa joka saa oivaltamaan uutta.

Sinä katsot meitä,

sanot: äiti ja isi minä osaan.

Sinä osaat rakkaani mitä vain,

kun uskallat uskoa ja oivaltaa.

Sinä osaat ja selviät mistä vain,

sinä pienisuuri ihminen.