Sydämen raunioilla tuulee,
kipu vetää kippuraan, tuuli ulisee muistojen koloissa.
Tuuli ei anna armoa vaan koskettaa salatuimmankin,
nukkuva pelko herää ja saa sielun värisemään.
Sydämen raunioilla tuulee,
ajatusten virta solisee,
jota tuuli kuljettaa niin, jotta aika katoaa.
On pidettävä kiinni,
jotta pysyn tässä ja nyt.
Sydämen raunioilla tuulee,
raunioiden keskellä näkyy hahmoja,
käsi kädessä, istuen ja odottaen.
Taivaanrannan takana nousee aurinko,
valo koskettaa.
Tuuli pysähtyy ja jokin rakentaa,
koskettaa kivun runnomaa maata ja sytyttää toivon.
Valo loistaa kirkkaampana kuin koskaan,
edessä sarastaa,
uusi huominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti