Kapina.

Ulkona on niin harmaata. Taivas kuin valuu nurmikolle ja tuntuu jotta ajatuksetkin ovat tahmeita. Mistään ei saa oikein kiinni ja tekisi mieli vajota jonnekin mistä aurinko herättäisi huomenna. Päivää on kuitenkin jäljellä ja onni asuu tässäkin hetkessä kun etsin.

Eilen oli poikamme sydänkontrolli. Sairaalankäytävät ovat jo niin tutut. Ylpeänä kärräsin poikaani rattaissa ja poimin hymyjä, joita osaksemme saimme. Ekg-tädit ihailivat poikaamme. Sydämeeni jäivät heidän sanat: poikasi näyttää siltä kuin häneen olisi oikein kaadettu rakkautta. Jos elämässä olen epäonnistunut monestikkin niin tuo lause sai kokemaan, jotta jossakin olen onnistunut. Poikani on elämäni suurin rakkauden kohde ja olen kiitollinen, jos se näkyy myös ulospäin.

Kontrollipäivä on yhä päivä, joka saa mielen painumaan. Vaikka kuinka olen rohkea ja reipas niin silti aina sattuu kun näen todellisuuden. Mitään hälyyttävää ei ultrassa näkynyt. Sydän voi diagnoosin mukaisesti vaikka hieman keuhkovaltimo oli kiristynyt kiristymistään. Suureksi haasteeksi lääkärin kanssa koimme pojan viihdyttämisen. Kokeiltu on kaikkea. Katetri oli välillä pojan kädessä, välillä melki minun nenässä, puuha pete rallasi, leikki kännykkä soi, minä lauloin, nauroin, koputin ja naputin. Välilä menin tekemään maitoa ja kun palasin istui lääkäri poikani vierässä tutkimuspöydällä katsoa puuha peteä. Söpöä sanoisin:) Kaiken jälkeen kuva saatiin tilanteesta ja kiristyneen valtimon johdosta ensi kuussa takaisin kokeiden kautta.

Käynnin jälkeen oli tyhjä olo. Kaikki kiukutti. Autot edessä ajoi liian hitaasti, kaikki muut sai terveitä lapsia, oma ylipaino tuntui musertavalta, olohuoneen verhot oli rumat, mikään ei maistunut miltä  piti ja naapuritkin ärsytti. Jossakin hiljaa sydämeni sopukassa kai odotin jotta ihme oisi tapahtunut ja sydän olisi terve. Hassua vaikka tietää totuuden odottaa aina aivan erilaisia uutisia. Tiedän jotta tila etenee ja sydän ei itsestään parane. En vain kestä jotta jokin koe on mennyt huononpaan suuntaan tai jokin arvo lyö viite-arvojen yli. Välillä on sellainen olo jotta olen kuin jäätänyt meren pinta joka on saanut osuman ja osumasta lähtee säröjä. Söröt ovat niin pinnassa jotta pienikiin uusi isku saisi pinnan rikkoutumaan kokonaan. Sieluni kuin helisee, odottaen ja peläten.

Eteenpäin mennään eväillä, jotka annetaan. On toisaalta tervettä myöntää, jotta kaikki tuntuu kaikelta eikä vain olla jotta mikään ei tunnu miltään. Saa tuntua ja lujaakin.

Tänään minulla on kapina.
Huomisesta en tiedä.