Elämä.

Minä rimpuilen elämää vasten,

sieluni ei lakkaa kysymästä: Miksi?

Kysymys repii rikki toivoni ja upottaa askeleitani,

minun on päästettävä irti,

annettava anteeksi elämälle,

oppia kiittämään kivussa.

Katkeruus on minun häkkini,

sen sisällä saan syyn tulla huomatuksi,

en haluaisi kokea näin,

haluaisin tulla nähdyksi rakkaudesta,

minua ja meitä kohtaan.

Oivallan jotta vain antamalla anteeksi voin olla vapaa,

vapaa elämään ja rakastamaan,

kahleista päässyt voi auttaa toisia,

mutta sidotuilla käsillä ei rakenneta rauhaa.

Teen siis päätöksen,

olen armollinen itselleni ja elämälle,

otan yhden askeleen kerrallaan,

huominen on tuntematon,

ja sen poluille en voi kuin antaa suunnan,

viitoitan sen rauhanlipuilla,

sovinto alkaa armon oivalluksesta,

minä saan olla sen kohde ja säteillä sen voimaa eteenpäin.