Olen kaupan kassajonossa,
ympärilläni on kymmeniä ihmisiä,
ja silti koen olevani niin onnetoman yksin.
Kiedon käteni poikani käteen ja kuiskaan:
pysäytetäänkö aika ja karataan hetkeksi arkea?
Vastaukseksi saan hymyn joka herättää kadonneen toivon.....hetkeksi.
Tämä matka ja tämä tie, ei mennyt minun suunnitelmien mukaan,
on ollut pakko luovuttaa ja vain luottaa jokaiseen henkäykseen joka uhkuu elämää,
turhat selitykset ja liian pitkät suunnitelmat ovat karisseet maahan,
on ollut pakko rakentaa voima hetkestä.
Joskus itkettää niin suunnattomasti,
sielu kuin valuu maahan ja koen olevani tyhjä savi-astia,
minussa ei ole mitään annettavaa,
kehoni vain huutaa ympärilleen: huomatkaa minut ja kantakaa hetki.
Liian usein ohitse vain kuljetaan ja sanotaan: voimia.
mutta kukaan ei auta sitä löytämään.
Voima on etsittävä itse,
se asuu jossakin ja löydän sen,
kun jaksaisin aina vain etsiä.
Ei ole mahdollisuutta katkeroitua,
sillä katkeruus kylvää vihaa ja sen vangiksi en halua jäädä,
katson miestäni, katson poikaani,
siinä on kaksi syytä elää.
Kylvän kyyneleitä mutta kerään ne toivon helmiksi,
minä rakastan niin paljon jotta taistelen kuolemaan asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti