Poikamme katsoo Maikki ja mahtava Pontso- sarjaa pieneltä ruudulta. Pieni käsi on kiinni paitani hihassa ja pienet varpaat kipristlee peiton alta. Välillä hän nauraa, välillä ilme ihmettelee ja oivaltaa. Minä koitan hänen vieressään sanoittaa sieluni ajatuksia. Tässä on hyvä olla. Pysäytän ajan ja jäämme sen keskelle....hetkeksi. Pysähdy sinäkin:)
Viime aikoina olen paljon palannut Helsingin käytäville. Yksittäiset hetket avaavat valtavan tunteiden salkun. Tänään kaupassa kaupankassa piipitti. Ääni oli samanlainen kuin teholla seurantalatteissa. En voinut mennä kassajonoon. Oli pakko kääntyä takaisin ja kiertää hyllyt uudestaan. Vetää henkeä. Koota itsensä.
Viikonloppuna olin pitämässä yhdistyksen kahvitusta sairaalassa. Vein ylijäämistä tervehdyksen lastenteholle, jossa rakastamme hoidettiin useita kuukausia. Olen kulkenut käytävän ennenkin kaiken jälkeen mutta nyt askeleet olivat erilaiset. Ne painoivat. Askeleeni kuin liimautuivat kiinni maahan ja mieleni pysähtiyi. Tehon oven aukaistuani kaikki tuoksut löivät kasvoilleni. Käytävä oli hiljainen. Käytävän päässä oli vaunut, joissa pieni ihminen uinui untaan. Seurantahuoneessa keskoskaapeissa moni etsi elämän ensi säveliä. Oli yhä hiljaista.
Sairaalassa tapasin myös erään perheen joiden pienellä oli sama diagnoosi kuin meillä. Pienessä hetkessä täysin tuntematomat ihmiset löysivät jotakin elämää syvempää. Yhdistävä punainen lanka joka kulkee sydämen kautta. Koin vahvasti sen kuinka kaikki tämä on myös antanut niin paljon kaunista. Upeita ihmisiä, urheita sankareita, nöyryyttä ja silmät, jotka näkevät pintaa syvemmälle. Elämän tie kulkee outoja polkuja mutta joskus ymmärtää palan siitä miksi. Emme ole yksin.
Tässä ajatuksia tänään. Haluan löytää sielulleni rauhan joka kuroutuu toivoksi kun pelotaa. Elämä kantaa kun siihen uskoo ja uskaltaa oivaltaa uutta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti