Sinä pieni ja kovin ihmeellinen,
kätesi pienet ympärilleni kiedot,
olet hiljaa, et puhu sanaakaan,
untasi paidanreunaani hierot.
Minä mietin minkä onnen sain,
kun syliimme synnyit kerran,
en puhua voinut silloin minäkään,
kun poskesi lämmin oli poskellani hetken verran.
Elämän ensi tunnit isäsi sylissä loistit,
minä kiitin ja rukoilin, sinä kipuni hetkessä poistit.
Tie vei oudoille poluille,
ja hiljaisuuteen vaivuimme jälleen.
Keskellä kivun toisiimme turvauduimme,
oli toivo ainut pelastuksemme.
on elämää takana kaksi vuotta,
vaan yhä mä kiitän, enkä suotta.
On polku ollut kivinenkin,
mutta selvinneet olemme sateen kuin valon loisteenkin.
En päivääkään vaihtaisi pois,
vaikka tuskaa hellittäisin.
On tämä matka ollut varjeltu tie,
ja edessä uusi elämä ja mitä lie.
Sinä pieni ja kovin ihmeellinen,
pidän sinusta kiinni tiukasti,
sinä valat minuun toivoa suurta,
olet suuri sankari elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti