Niin paljon tapahtuu ympärillä. Liian aikaisin, liian varhain ja varkain elämän valo sammuu. Pieni ja onnellinen elämä päättyy ja jää vain suru. Olen saanut tutustua pieneen ihmiseen, joka on poikani kaltainen sydänsankari. Hänen tarinansa on päättymässä. Aikaa ja armoa ei enää ole. Se sattuu. Ymmärtämättömänä voin aistia osan tuskaa, joka pauhaa saattohoitohuoneen seinien sisällä. On päästettävä irti vaikka oma sydän sykkisi eläväksi tuon pienen elämän. Olen sanaton.
Samalla mietin omaa elämäämme. Kuolema on kolkuttanut mutta ei päässyt sisään. Poikamme taisteli elvytyksestä ja vaikeuksista huolimatta eloon silloin kun eli elämän ensi viikkoja. Me saimme toivon ja avun, joka kantanut tähän hetkeen. Me saimme elämän. Arvokkaan ja rakkaan.
Minä nöyrästi hiljenen ja pysähdyn miettimään mikä on elämässä tärkeintä. Se ei ole tuleva tai mennyt. Se on tämä hetki. Miten sen rakennan ja sovitan maailmaan. Mitä minä kylvän ympärilleni ja mitä minä elän elämässäni todeksi. Meidät on kutsuttu rauhanrakentajiksi, rinnallakulkijoiksi.......ihmisiksi toinen toiselle.
Mitä sinä teet lahjalla nimeltä elämä. Vaali ja hoivaa sitä. Jossakin juuri nyt se otetaan, joltakin kuin varkain pois. Jää vain ikävä ja jälleenkohtaamisen toivo.
Haluan omistaa tuon yllä olevan kappaleen kaikille niille joiden liekki on sammumassa tai siirtynyt taivaan roihuksi joka tuikkii tähtien yössä. Me, jotka jäämme tänne ja elämämme elämää todeksi muistetaan mikä on tärkeintä. Rakkaus. Se on rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti