Olin eilen teaterissa. Ennen olin yksi heistä jotka seisoivat lavalla ja nyt olen yleisön massaa. En pysty enää astumaan ihmisten eteen. Olemaan rento ja avoin, heittäytyä ja antaa luovuuden viedä. Minä en ole enää sama ihminen ja samaan aikaan haluaisin olla. Sairaala ja sairaus on muuttanut minua. Se on antanut paljon ja siunannut perhekuntaamme mutta myös ottanut jotakin pois. Ehkä löydän sen vielä tai sitten en. Yleisön kätkössä kuitenkin eilen kaipasin. Kaipasin kuuluvani yhteisöön jota luovaksi hulluudeksi kutsutaan. En ole vielä valmis vai tulenko koskaan enää olemaan. Tästä syntyi runo:
Temmattu maailmasta tuntemattomaan,
ilman lupaa,
ilman kysymystä: Tahdotko?
Oli opittava uusi sanasto ja sen tuoma kieli,
turvattomuus sitoi kahleita,
ja minä koitin estää niiden lukitsemista.
Selvisimme,
taistelu oli ankaraa.
iho oli verellä useasti,
rauha saapui kuitenkin.
Tänään olen haavoitettu,
kipeä muisto taistelun merkkinä,
aina en pysty sanoittamaan sitä,
ei minun tarvitsekkaan,
se on minun kipuni.
Kaikki tämä erottaa minut muista,
istun väkijoukossa ja koen olevani muukalainen,
näen jotakin enemmän,
mutta yhä harvempi näkee maailmani,
Sama keho ja ruumis,
eri sielu ja sydän.
Miksi erilaisuus eristää?
Tahdon olla minä minuna,
ja tulla nähdyksi,
nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti