Kesä.

Aurinko on mennyt jo nukkumaan. Sen lämpö vielä asuu nurmikon tuoksussa ja hiipii sisään ikkunasta. Kesä on täällä. Aamuisin valo tulvii sisään ja saa hymyilemään. Askel on kevyämpi ja tekisi mieli juosta aamukasteen sekaan pyörähdellen ilosta.  Nautitaan ja kerätään valovoimaa talven varalle.

Tänään mietin kuinka erilainen kesä meillä onkaan edessä kun olemme saaneet kerätä yli vuoden voimaa suuresta leikkauksesta. Pojasta on tullut komea miehen alku joka valloittaa maailmaa jäätelön jälki poskella. Hän on kaikessa mukana niin täysillä ja herättää nuutuneenkin päivän eloon. Elämän voima virtaa ja tarttuu. Minä nuorrun potkumopon perässä ja hiekkalaatikon kätkössä. Minun aarteeni. Minun sankarini.

Minua alkoi hirmuisesti itkettämään eräs aamu kun katsoin poikani arpea rinnassa. En itkeny surusta, en pelosta vaan elämän virran kuljettaneesta matkasta. Niin paljon asioita kätkeytyy tuon pienen viivan alle. Poikani usein silittää arpeaan kuin itselleen kertoen: tämä matka on osa minua. Tämä kaikki mikä virtaa ja elää paitani alla, teki minusta juuri tällaisen. Särjetty mutta koottu ehjäksi. Kanneteltu voittajaksi.

Hukutaan lämmön ääreen ja herätään rakkaitemme vierestä paljain varpain. Juostaan aamukasteessa ja mennään piiloon kesäkukkien sekaan. Siellä asuu onni.

Kaikesta tästä syntyi runo: 

Sinä kesäheinä ja aamukasteen heijastus,

sinä päivänpaiste ja iltaruskon kajo,

sinä voittajaksi syntynyt,

sinä.

Minä arjen kantaja,

minä pölyräteistä ja pyykeistä kasattu äiti,

minä elämän ihmeitä nauttiva,

minä haaveileva taivaanrannanmaalari,

minä.

Me ja meidän näköinen perhe,

onni asuu hetkissä yhdessä,

kyynelissä ja ilon hersyvässä juhlassa,

me näytetään maailmalle jotta sodat on tehty voitettavaksi,

kun rakastaa kaikki on mahdollista,

meillä ei ole muuta kuin toisemme.

me.