Uusi aika on alkanut meidän elämässä. Minä astuin työelämään hoitovapaan jälkeen. Uusi maailma ja itseni löytäminen pelotti kovasti ennen ensimmäistä työpäivää. Tiesin, jotta näin tämä tarina jatkuu, jota elämäksi kutsutaan. Tulee aika kun pieni poikani on tarpeeksi suuri selviämään ilman minua päivän ja minä olen tarpeeksi vahva hyväksymään sen. Ensimmäinen viikko harjoittelimme päiväkotielämää. Poika oli muutamia tunteja kerrallaan ja minä opettelin luottamaan päiväkodin käsiin ja sykkivään elämään siellä.
Nyt minä olen ollut töissä jo viikon ja poika hoidossa 2 viikkoa. Mieheni arki on myös alkanut omalla radallaan. Poika on alkanut sopeutua pienin askelin uuteen maailmaansa ja oppinut luottamaan siihen, jotta vaikka kyynelillä vielä eroamme niin iloiten kohtaamme päivän jälkeen. Olen onnellinen siitä, kuinka avoin ja lämmin meidän päiväkoti onkaan. Hoitajien sydämet sykkivät lapsille ja heidän tapansa olla läsnä on kaunista katseltavaa. Minulla ja meillä mieheni kanssa on rauha kun poikamme oppii uutta päiväkodin kätkössä. Me olemme onnekkaita.
Näiden kahden viikon aikana on ollut myös ikäviä päiviä. Pöpöjen vallankumous otti vallan ja olemme sairastaneet koko perheellä noro-viruksen sekä kuumeellisen flunssan. Olen onnellinen siitä, jotta hoitovastuuta voimme miehemme kanssa jakaa niin, jotta aina ei tarvitse itse olla poissa työstä. Nyt kuitenkin kaikki näyttää paremmalta ja toivomme, jotta ensi viikko voisi olla kokonainen viikko, ilman sairautta ja toipilaana oloa. Peukut pystyssä:)
23.8 on meillä täällä kotisairaalassa kardiologin vastaanotto. Se pelottaa aina. Vaikka kaikki näyttää olevan hyvin niin koskaan ei tiedä mitä paidan alla tapahtuu. Sitä toivoo ja haluaa uskoa hyvään kunnes kuulemme lääkärin arvion ja tutkimuksen tulokset. Toivomme, jotta keuhkovaltimoissa oleva ahtauma olisi lähtenyt laajenemaan eikä meidän tarvisi pallolaajennukseen mennä. Ajatus Lastenklinikan arjesta, nukutuksesta ja itse toimenpiteestä ahdistaa suuresti. Sitä miettii mitä noille maailman kauneimmille silmille vastaa kun hän kysyy: äiti miksi pitää mennä sairaalaan? Tiedän jotta tuon kysymyksen takana on aitoa hämmennystä ja pelkoakin. En voi sanoa kuin totuuden ja sen, jotta kaiken kuljemme yhdessä tuli mitä tuli.
Pitää elää tässä ja nyt eikä vielä ensi viikon asioissa. Huomenna on uusi seikkailu ja ajatukset. Huomenna kaikki on mahdollista:)
Ajatuksia runon sävelin
En uskonut kaksi vuotta sitten tähän päivään,
en uskonut aikaan,
en uskonut
sillä minua pelotti,
pelotti menettää,
pelotti jäädä yksin,
pelotti, jotta minä en jaksa kannatella tätä kaikkea,
pelotti.
Tänään sinä otat minua kädestä,
sanot lempeällä äänellä: äiti mennään.
Askeleesi vie päiväkotia kohti,
hiekan rahina kuin soittaa kenkiemme pohjaa,
ja me tanssimme tavallamme polkua pitkin,
portilla hymyilemme,
hymyilemme.
Sinä jäät hoitajien syliin,
minä jatkan matkaa,
etsin työkoppini vierestä työkenkäni,
aloitan päivän työn,
ja sulaudun muiden joukkoon.
Minä löydän itseni uudesta roolista,
minä nautin.
nautin.
Illalla olemme kaikki yhdessä,
työmme tehneinä,väsyneinä,
toisissamme kiinni iltauutisten aikaan,
lämpö kietoo meidät perheeksi,
sohva täynnä arjensankareita.
Hetki avaa oivalluksen,
minä rakastan elämää ja elämä vastaa rakkaudellaan takaisin.
Minä rakastan,
rakastan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti