Kevät kuljettaa eteenpäin. Valo virtaa ja voimistaa. Lumen alta elämä nostaa päätään ja kertoo: on aika jatkaa matkaa. Hiekka rapisee jalkojen alla ja valo näyttää suunnan. Kaamos on väistynyt. Tänään kun avaan kotimme verhot, avaan myös uuden päivän mahdollisuuden. Huumannu keväästä kanssani.
Viime päivinä olen paljon miettinyt kaikkea mitä meillä on takana koettuna ja elettynä. Olen myös miettinyt kaikkea sitä mitä on edessä vielä tuntemattomana. Häkellyn siitä, kuinka paljon asioita ja tunteita 1,5 vuoteen voi mahtuakkaan. Pelosta on noustu elämään, surusta iloon ja epätoivosta toivoon. Olemme saaneet mahdollisuuden ja sen myötä uuden elämän. Olemme mieheni kanssa joutuneet elämän meren myrskyihin mutta onneksi otteemme toisistamme ei ole kadonnut. Me selvisimme ja selviämme yhdessä. Me olemme taistelupari elämän sotakentillä.
Hämmennyn yhä uudestaan myös kaikesta siitä mitä poikamme elämä on saanut leikkauksen jälkeen. Nuo kauniit sormet, varpaat, huulet, kieli ja se kaikki voima joka säteilee, jokaisesta eleestä ja päivän touhusta. Väsymyksen uuvuttava kaapu on pois ja tilalla on elävän elämän laulu. Tuo pieni mies joka aamusta iltaan muistuttaa meitä siitä, mitä on taistella ja elää elämälle. MInä rakastan elämää ja sitä jotta saan omistaa palan kultaa.
Poikamme on toipunut tasaista vauhtia ja jokainen päivä on uusi seikkailu. Nautimme ulkoilusta, pallopeleistä, keinusta ja siitä, jotta meidän elämässä ei ole enää rajoja. Rajoina on rakkaus ja sen kantava voima. Me saamme yhdessä hullaantua elämästä ja mennä sinne minne tuuli meitä vie.
En osaa kirjoittaa kaikkea sitä mitä koen. Uskallan tänään sanoa, jotta kaikki tämä koettu ja jaettu elämä sydänsairaan lapsen vanhempana on antanut enemmän kuin ottanut pois. Lapseni särkyminen on ollut uuden alku. Nöyränä kiitän siitä mahdollisuudesta, jotta hänen kauttaan olen näin kipeälle mutta kauniille matkalle päässyt.
Elämäni miehet odottaa minua. Juon kahvin loppuun ja pyyhin poskeltani onnen kyyneleen. Käperryn miestäni vasten ja aijon sanoa sen: MInä rakastan sinua.
Herkistyin blgoiasi lukiessani :') Olen itse käynyt vauvana läpi samanmoisen leikkaus-/sairaala-/lääkerumban, mutta tietenkään ei minulla ole siitä muistoja. Sydänvikani on juurikin fallotin tetralogia. Muistot on vanhemmilla, jotka on kestäny sitä helvettiä ja täytyy kyllä taas kerran arvostaa sitä, mitä ei itse osaa aina ajatellakaan. En tiedä, kuinka itse kestäisin, jos oma lapsi sairastaisi ja joutuisi olemaan pitkiä aikoja sairaalassa. Lapsuudesta muistan vaan äidin (ajoittain ärsyttvävän) varovaisuuden minua kohtaan, vaikka omasta mielestäni aina olin täysin kunnossa ja terve.
VastaaPoistaAinut itselläni pysyvä muisto on arpi rinnassa. Nykyään elän täysin normaalia elämää lukuunottamatta sydänkontrolleja. :) Tsemppiä!