Talossa on hiljaista. Hiljaisuus hivelee sieluani. Nostan jalat sohvankulmalle ja otan hetkestä kiinni. Ajatukset kulkevat ja muuttuvat sanojen riveiksi. Hiljaisuudessa sanat heräävät eloon ja sieluni valuu kirjaimien muodossa paperille.
Sain pienen hypyn pois arjesta kun lähdin yksin kummityttömme rippijuhlaan toiselle puolle Suomea. Rakkaani jäivät viettämään miesten aikaa kotiin. Pieni ikävä repussa lähdin matkaan mutta samalla tiesin, jotta mieheni kaipaavat myös aikaa kahden. Takapihan salaisuudet ja leikkipuiston riemu oli heidän kokonaan muutaman päivän:)
Rippijuhla oli tunteikas ja kummityttömme säteili nuoruuden voimaa ja iloa. Minä olin hänestä ylpeä ja sydämeni siunasi hänen matkaansa. Mietin päivän aikana paljon sitä, mitä on kummius ja ihmisyys. Oivalsin jotakin ja mieleeni nousi hetki reilun vuoden takaa. Olimme teho-osastolla kun poikamme oli juuri leikattu. Sydän verellä ja mieli pelosta vapisten siinä seisoimme hänen rinnallaan. Siskoni ja kummityttöni olivat rinnallani sängyn vieressä. Mieheni otti kuvan tilanteesta.. Kummitytölläni oli leveä hymy joka loi valoa koko pienen sängyn ympärille. Tuo kuva heräsi eloon rippikirkossa. Tästä on elämässä kyse. Rinnalla kulkemisesta ja toistemme kannattelemisesta. Elämässämme tulee tilanteita ja hetkiä kun omat voimat riisutaan.Noina hetkinä tarvitsemme kantavia ja kannattelevia sanoja sekä tekoja.Tuo kuva ja se siunattu hymy kantoivat minua ja meitä. Ihmisyys on olla lähellä, ihmisyys on olla rakkauden kohde ja sen kanava. Antaessaan saa. Aina.
Minä toivon, jotta osaisin olla rakkauden kanava mutta myös sen kohde. Sitä opettelen ja joka päivä jotakin siitä oivallan.
Tuhlaa rakkautta missä oletkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti