Ne käytävät, ne tuoksut,se odotuksen hiljaisuus,
se kaikki joka muutti koko maailmani,
onnen kehdossa asui toivottomuuden sävel,
ja olin avuton säveltä sanoiksi laulamaan.
Se aika, se taistelu joka sai tekemään kaikkemme,
annoimme aarteemme vieraisiin käsiin,
ja pimeässä huoneessa odotimme kuin janoiset vettä.
Sitten tuli sade,
toivon pisarat valuivat kasvoillemme,
edessä oli elämä.
Tämä kaikki on osa minua tänäänkin,
minä en ole enää sama ihminen kuin ennen,
haavat sielussa mutta ei iholla enää,
on aika uskaltaa elää ja olla.
On vaikeaa oppia luottamaan ja antaa ilolle valta,
jokin minussa vaatii hoivaamista,
olen vielä kovin heikko,
esitän rohkeaa ja reipasta,
säästän niin muita.
Joskus haluaisin olla huomaamaton,
ja samalla huudan rakkautta joka rakentaa.
Pienin askelin, hetki kerrallaan,
pettymysten alta puskee luottamuksen siivet.
Entiseen ei enää ole paluuta,
mutta kaikki se uusi avaa mahdollisuuksia.
Elämä sykkii ja soi.....minussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti