On jälleen hiljaista. Poika tuhisee untaan vaunuissa ja mieheni kai vielä unta odottaa. Ajatusten virta soi sisälläni ja koitan saada sen soinnusta kiinni. Viime viikon sydänlastenleiri jätti sydämeeni jäljen. Jokainen kohtaaminen ja luento antoi jotakin uutta. Osa peloista muuttui toivoksi ja huoli luottamukseksi. Yhä osa minua värisee tuntemattoman edessä mutta koen olevani vahvempi.
Mielessäni on ollut sanat; ei se mitä teemme tai sanomme, ole sen rinnalla mitään, mitä olemme toinen toisillemme. Tässä on voiman salaisuus. Saa olla heikko ja hukassa yhdessä. Tunne siitä, jotta moni kulkee tien kantaen sairasta lastaan, antaa voimaa. Ei tarvtse selittää tai kuvailla monin sanoin kokemuksia. Riittää kun sanoo lapseni on sydänsairas, siinä kaikki. Tuohon sanaan sisältyy kyyneleitä, odotusta, menettämisen pelkoa, taistelua, uskoa, iloa ja suurimpana rakkaus, joka murtaa kaiken pahan. Vertaistuki on todella hoitavaa ja rohkaisevaa. Hiljaisuudessakin jotakin rakentuu. Valo hiipii pimeyteen ja herättää toivon. Me selviämme.
Leiriltä saimme tuliaiseksi flunssan. Minä olin sitä hieman pelännyt ja nyt se on totta. Koitan rauhoittaa oman sydämeni sillä, jotta pienessä määrin pöpöt tekevät vahvemmaksi. Rukoilen, jotta poikani ei sairastuisi syvemmin ja pääsisimme nuhalla ja lömmöllä taas pirteään huomiseen. Mieheni kyllä paranee. Finrex sekä pieni helliminen auttaa yllättävän nopeaan:) Onneksi minä olen vielä terve ja jaksan kantaa rakkaitani. Jos sairastun niin lääke minun parantumiseen on varma. Suklaa ja uni.
Arki ja ihana kesä siis jatkuu. Sydänlastenleiri oli ihana alku lomaan ja se mitä on edessä on jännittävää. Haaveissa telttaretkiä ja yhdessäoloa. Saunantuoksua ja varpailla juoksua nurmikolla. Mitä teemmekään, tärkeintä on tehdä se yhdessä. Aijon nauttia ja elää hetki kerrallaan. Se on haaste, sen tiedän mutta yritän. Jatkukoon kesä ja sen tuoma keveys. Olkoon elämä hellä ja kantakoon meitä huomiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti