Olemme tällä hetkellä sydänlasten sopeutumisvalmennuskurssilla. 10 perhettä ja viikko aikaa kasvaa niin itsessä kuin yhdessä. Viikko, joka on täynnä tunteita ja kysymyksiä. Viikko, joka palauttaa iholle ne viiden kuukauden takaiset tunteet ja valmistaa katsetta tulevaan. Viikko, jona olen äärettömän ylpeä pienestä miehestäni, joka silmissäni on sankari. Sydämeni sankari.
Tulo tänne pelotti. Sitä mietti, jotta onko tämä liian aikaista meille kun kaikki on vielä niin kesken. Pohdin myös sitä onko tämä varmasti turvallista kun täällä kymmeniä muita lapsia. Useiden rohkaisevien sanojen jälkeen ja lääkärin suosituksen saattelemana astuimme matkaan. En kadu, jotta lähdimme. Matka on ollut kipeä mutta tärkeä. On aika ottaa uusia askeleita. Uskaltaa elää ja ottaa elämää vastaan.
Ensimmäisinä päivinä kuulimme kymmenen pienen sydänlapsen tarinan. Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Osa muistojen saattelemana, osa tarinoiden liikutuksesta. Niin moni äiti ja isä ovat olleet samassa tilanteessa. Sydän onnesta sekaisin ja samalla sydän murheesta karrella. Niin moni meistä on kokenut sen tunteen kun oma lapsi on tehohoidossa. Letkujen alla avuttomana mutta levollisena. Tehtävä meillä kaikilla vain yksi. Olla rinnalla ja rukoilla. Se tunne saapuu iholleni yhä uudestaan kun palaan noihin hetkiin. Muistan kun niihin aikoihin eräs ystävä kirjoitti viestin, jossa kertoi nähneensä kuvan jossa enkeli seisoi takanamme ja hänen siipensä ylsivät meidän ylitse pojan ylle. Se loi toivoa. Emme ole olleet yksin. Silloinkin kun itse emme ole voineet poikaamme kantaa käsivarsillamme on hän ollut Jumalan käsissä.
Tänään katselin noita lapsia joiden rinnassa elämän arpi. Se kauneus koskettaa aina. Otin oman poikani syliini ja painoin poskeni vasten hänen poskeaan. Lämpö virtasi välillämme ja minä vain itkin onnesta. Viisi kuukautta sitten pelkäsin, jotta en koskaan koe tätä hetkeä. Nyt saan pitää kehoani vasten omaa lastani, joka on urhea ja vahva. Siinä hetkessä tajusin jälleen, pitäväni sylissäni palaa taivasta.
En osaa edes kirjoittaa sitä kaikkea mitä täällä koemme. Sanattomuus kertokoon osansa ja kasvakoon ne asiat voimaksi, jotka kätken sydämeeni. Kiitän Jumalaa siitä, jotta saan olla äiti. Rukoilen, jotta kun tie vie seuraavaan leikkaukseen ja kipuunkin, olisi se tie kuitenkin toivon tie. Minä seison poikani rinnalla tuli mitä tuli. Nyt elämme hetkestä hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti