Pöpönen.

Ilta on viileä. Kun oikein tarkasti katsoo ilmaa kun hengittää niin ihan kuin pieni huuru nousisi ilmaan. Syksy on tullut ja sen myötä kylmemmät illat sekä valloittava ruska. Eläköön vuodenajat ja niiden riemu.

Olemme olleet koko perhe flunssassa. Onneksi minä olen ollut kaikista vahvoin ja selvinnyt vain hieman ontolla ololla. Se kuitenkin korjaantuu villasukkien ja kaakaon voimalla. Suurin huoli meillä on ollut meidän perheen pienimmästä. Poikaan on pöpönen tarttunut oikein kunnolla. Pöpösten majapaikka on pesiytynyt pieneen ja sievään nenään, aiheuttaen tukkoisuuden. Limaa on hurjasti ja sitä myötä pienen ihmisen syöminen ja oleminen on kovin tukalaa. Olimme kuluneella viikolla yhden yön seurannassa sairaalassa infektio-osastolla ja tänään olimme sairaalassa 4 tuntia nesteytyksessä kun syöminen niin olematonta. Muistona matkasta on kanyyli vielä kädessä sillä jos syöminen ei kohene niin huomenna menemme tankkaukseen uudestaan.

Onkin kovin erilaista olla 9kk vanhan pojan kanssa sairaalassa. Menoa ja meininkiä riittää. Kiinnostuksen kohteena on kaikki laitteet, piuhat, letkut joihin ei pienen miehen ole lupa koskea. Tänään kyytiä sai katetrit seinällä, vaahtosammutin sekä sängyllä olevasta paperirullasta irtosi ainakin metrin pituinen siivu lattialle. Pienen miehen silmin tutkimushuone on kuin tivoli. Jokaisesta piuhasta ja letkusta tapahtuu jotakin. Ainakin äidin saa reagoimaan ja kiinnitämään huomion kokonaisvaltaisesti:)

Ikinä en kai totu siihen, jotta lapsestani otetaan verikokeita, imetään katetreilla limaa, laitetaan kanyyli tai tehdään jotakin toimenpidettä, joka saa aikaan kyyneleet. Jokainen kerta oma sydämeni kietoutuu poikaani vasten ja kyyneleet saavat muodon myös minussa. Kaiken keskellä kuitenkin ihailen lastani ja olen ylpeä siitä rohkaudesta, jolla hän elämää elää. Pieni suuri sankari, joka on valloittanut minut ja maailmani täydellisesti.

Nyt toivomme jotta elämämme alkaisi parantumaan. Valkosipuli on yöpöydällä ja höyry tupruttaa lattialla. Kumpa huomenna olisi jo parempi päivä.

Jos ajatuksiisi ja rukouksiin mahtuu niin meitä saa kantaa. Poikamme sydän on heikko ja
hauras ja kaikki ylimääräinen rasittaa väkisinkin. Emme voi kuin luovuttaa hänet suurempiin käsiin ja tehdä täällä kaikki se mikä helpottaisi toipumista. Rakkaus kietokoon meitä ja antakoon toivon huomiseenkin.