Posti

Ihanan raikas päivä ollut tänään. Lumitöiden jälkeen vaunut kuin liiteli lumella ja ilmaa oli helppoa hengittää. Hento tuuli kuin raikasti koko kehon ja koin uudistuvani valkoisten hankien keskellä. Joskus pienissä hetkissä kokee suunnatonta voimaa. Suljin lenkillä hetkeksi silmäni. Humina hyrisi sisääni ja tämän pelon sekaisen maailmani keskellä koin rauhaa. Matka jatkuu tunsin sen.

Voimauttavan lenkin jälkeen saavuin kotipihaan ja avasin postilaatikon. Siellä oli kirje, jonka kannessa luki Helsingin sairaanhoitopiiri. Voimauttava lenkki koki kolauksen ja koin hetkellistä voimattomuutta. Kirje piti sisällään kutsun leikkaukseen ja tietopaketin kaikesta tulevasta ja tuntemattomasta. Kaikki se rohkeus jota juuri hetki sitten metsän laidassa koin valui kyyneleissä paperille. Minua pelottaa, sanoin ääneen. Samaan aikaan maailman kauneimmat silmät katsoivat kysyvästi, enkä tiennyt mitä sanoa.

Nyt on kuitenkin pakko pysyä kasassa nämä viikot ennen leikkausta. Ei ole vara romahtaa. Mietin kuinka paljon sitä kaipaa ystäviä juuri nyt ja samalla koin hetkellistä yksinäisyyttä. Tämä kriisi on erottanut monista ystävistä ja ajoittain koen siitä suurta surua. En tiedä mistä se johtuu. Minusta? Meistä? Sydänsairaudesta? Yhä uudelleen kuitenkin palaan sen totuuden ääreen jotta elämässä tulee rakastaa enemmän kuin odottaa rakkautta itseään kohtaan. Se on joskus todella raskasta. Tällä hetkellä sitä haluaisi vain olla rakkauden ja sen aikaansaamien tekojen kohde.

Myönnän sen, jotta maailmamme on kaventunut suuresti. Olen itse ollut kyvytön elämään toisten tarinoiden rinnalla kun vain olen koittanut pysyä hengissä sisäisesti. Osa ihmisistä on varmasti tästä loukkaantunut ja kokee kohtuuttomana minun valituksen yksinäisyydestä. Ei ole ollut itsellenikään helppoa myöntää jotta en pysty antamaan itsestäni juuri mitään. Monet puhelut, kirjeet, tapaamiset ovat jääneet väsymyksen alle. On ollut pakko valita vain itsekkäästi oma elämä ja sen tarpeet. Olen tästä pahoillani.

Huomisen askeleet odottaa ja niitä kohti mennään. Tämän päivän retki opetti jälleen paljon ja huomisen salaisuus on vielä pimennossa. Sitä kohti vaellamme uskoen ja toivoen.

Elämä kantaa siihen turvaan.