Suklaakeksin murunen pyörii suussani. Kahvi on jo kylmää. On hiljaista ja tuntuu, jotta mikään ei liiku. Ei edes ajatus. Kaamos on ylläni. Sytytän kattolampun jotta valo koskettaisi. Sekään ei tunnu miltään. Joskus pitää olla hetki pimeässä jotta näkisi valon selkeämmin. Nyt on minun hetkeni.
Viime yönä nukkumatin tilalla saapui flunssa poikaan. Olin niin iloinen kun koin jotta olemme taudissa jo voiton puolella. Nenä alkoi kuitenkin vuotaa ja yskä on yhä. Helsingistä soiteltiin kuulumisia ja nuhaisia ne ovat. Tulos: leikkausta luultavammin joudutaan vielä siirtämään. EI VOI OLLA TOTTA! Saimme maanantaihin vielä aikaa seurata ja toipua.
Nämä ajat ovat hämmästyksen aikaa. Olen iloinnut suunnattomasti pojan kehityksestä ja siitä kaikesta mitä hän joka päivä meille antaa. Olen iloinnut myös siitä jotta meillä on tulevaisuus edessä ja häntä voidaan auttaa. Olen ollut niin iloinen siitä, jotta apu lähestyy......ja sitten F-L-U-N-S-S-A:( Miksi taivas on hiljaa ja koulii meitä. Uskoisin jotta olen jo läksyni oppinut. Olemaan nöyrä ja murtunut. Oppi on kuitenkin vielä selvästi kesken. Pitää jatkaa tätä tietä. Olla avoimena elämän edessä vaikka se antaa kipuakin. Ei ole syytä ylpeillä tai nostaa päätään. Armosta ja armossa riipumme. Muuta meillä ei ole.
Sanoja ei löydy. Otan nenäliinan ja niistän poikani nenän.
Ehkä huomenna kaikki on toisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti