Heräsin tänään Lastenklinikan lattialta poikani vierestä pieneen ja hentoon itkuun. Viereisessä huoneessa pieni tyttö itkien sanoi: äiti, äiti missä olet, minulla on sinua ikävä. Voisiko joku tulla katsomaan minua? Samassa kuulin kuinka hoitajan askeleet tavoittivat pienen sankarin ja uni saapui kaveriksi ikävänkin keskellä. Ihminen tarvitsee ihmistä.
Meidän katetrointi reissu meni suunnitellusti. Poika oli reipas ja urhea matkan ajan. Monet hoitajat olivat tuttuja ja hämmästelivät kuinka aika oli antanut voimaa ja kasvua lapsellemme. Tuntui turvallisesta nähdä tuttuja kasvoja ja jatkaa siitä mihin melki vuosi sitten jäimme. Poika nautti huomiosta ja hoivasta. Hänestä oli mukavaa koristella Joulukuusta hoitajien kanssa vaikka se vähän pelottikin:)Tammikuussa kirurgit pitävät kokouksen poikamme tilanteesta ja alustavasti pääsisimme 3 kuukauden sisällä totaalileikkaukseen. Elämme kuitenkin vain hetken kerrallaan. Olo on kuitenkin turvallisempi kuin saimme enemmän faktaa sydämen tilasta.
Huomenna lennämme takaisin kotiin kummien antamilla siivillä. Syvä kiitollisuus on rintapielessä. Lahjoitus voi olla heille pieni mutta meille se on äärettömän suuri. Maailma tarvitsee hyviä tekoja ja kun on niiden kohde ei voi kuin kiittää. Vain murrettu leipä on yhteinen, sanoo eräs sananlasku.
Kello on jo paljon mutta uni ei vielä saavu. Koitan antaa sille vielä mahdollisuuden ja kääriydyn peiton sisään. Missä oletkin ja mitä teetkin niin älä lakkaa uskomasta hyvään ja sen kantavaan voimaan. Välillä pitää mennä pimeille poluille jotta näkisi valon kirkkaammin. Kun valo saapuu pieninäkin säteinä se mullistaa elämää. Saapuu toivo ja usko huomiseen joka pimeydessä voi jäädä varjojen valtaan.
Tämä matka muutti jälleen jotakin minussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti