Poika tuhisee vaunuissa. Pyykkikone rummuttaa ja koira kerjää ruokaa tuolini vierellä. Sytytin tuikun pöydälle ja keitin kahvin. On voimaton olo mutta silti jokin pakottaa kirjoittamaan. Keittiöterapiaa.
Tulimme juuri sydän ultrasta. Poikamme suntti oli hieman kaventunut mutta virtaus oli kuitenkin hyvää. Hemoglobini oli myös noussut ja vastaavasti happi-arvo laskenut. Tästä kokonaisuudesta lääkäri teki arvioinnin: näyttää hieman siltä, jotta poikanne suntti on käymässä liian pieneksi. Asiaa ei helpota se, jotta täyskorjausta ei voida vielä tehdä sepelvaltimotilanteen tähen. Vaihtoehto joka jää ilmaan on se jotta suntti tulisi vaihtaa vielä isompaan, jotta poika saisi kasvaa.
Mä istuin siinä tuolilla rohkeena ja reippaana. Autolle päästessäni soitin siskolleni ja romahdin. Kyllähän minä olen tämän kaiken tiedostanut, jotta sydäntila etenee ja sairaus ei itsestään parane. Tämä isku vain sattui. Kiinnitin poikaani turvaistuimeen ja hän katsoi minua syvälle silmiin sanoen: ätä. Minä vastasin: tässä olen ei mitään hätää. Samalla pyyhin lumihiutaleen kokoisia kyyneleitä hihaani.
On päiviä niin kuin tämä, jotta voimat valuu kehosta. Tekisi mieli karata pois todellisuudesta ja elää päivää kun tämä kaikki on ohitse. Pelottaa niin kamalasti. Entä jos emme selviä?
Kävin kuluneella viikolla myös teholla katsomassa uutta samalla diagnoosilla olevaa vauvaa. Vertaistuki on parasta tukea ja haluan meidän tarinan jaettavaksi antaa. Niin pieni ja hento ihmisen alku, jolla roikkui saturatiomittari puntista. Poikani kosketti pienen pientä kättä kuin sanoen: sä selviät! Omat muiston nousi mieleen kun katsoin haurasta mutta rohkeaa äitiä. En voinut paljoa luvata tai sanoa mutta sen tiedän, jotta niin hän kuin me olemme parasta omalle lapsellemme. Kun olemme lapsiemme lähellä se on parasta lääkettä, jota lääketiede ei voi tyydyttää.
Noustava on ja nostettava myös katse murheesta. Elämä voittaa. Voittaahan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti