Poika tuhisee untaan. Minä istun sohvan nurkassa yksin. Mies on työmatkalla, koira hoidossa mutta onneksi pian siskoni saapuu ilokseni. On jotenkin niin väsynyt olo. Ei jaksa tuntea eikä kokea juuri mitään ja samalla koko maailma lepää harteillani. Istu kanssani hetki. Jaetaan maailma puoliksi.......edes hetkeksi.
Tänä aamuna näin jotakin mitä en todellakaan olisi halunnut nähdä. Tuon pienen nenän alla oli se soliseva puro, jonka jo luulin kuivuneen. N U H A. Se on saapunut kotiimme. Minulta pääsi itku. Pyyhin pientä nenänalusta ja kiukku kasvoi sisälläni. Elämä miksi sallit tämän tulla elämäämme juuri nyt!!!!! En jaksa enää tätä odotusta jos leikkaus siirtyisi jälleen. Tämä sisäinen valmistautuminen ja huoli syö minut elävältä. On päiviä kun tekisi mieli juosta jonnekkin kauas ja vain huutaa. Itkeä pois se kaikki mitä sydämessäni kannan. Samaan aikaan kuitenkin kiitän siitä, jotta tunnen ja koen. Kiitän jotta elämän ravistellessa osaan puhua sydämeni sanoiksi. Se on merkki siitä jotta selviän. Padot eivät kasaannu sisääni ja aikojen saatossa tukehduta sieluani. Minulla on väylä tuskallekkin. Väylä joka muodostaa kirjaimien jonon ja saa sieluni sanoiksi, lauseiksi, runoiksi. Niin kauan selviän kun minulla on sanat ja korvat jotka ne kuulevat.
Tässä vuoristoradassa matka jatkuu. Huominen on tuntematon yhä. Minulle riittää kun saan tuntea, jotta saan olla rakkaiteni kanssa yhdessä. Kestän huomisen haasteet ja kivunkin kun vain saan olla heidän lähellään. Mieheni, lapseni, tekevät minusta naisen, äidin ja ihmisen joka tuntee olevansa elossa. Elämä kantakoon meitä jos kaadumme tai kompuroimme, jos nauramme tai ilakoimme.
Elämä on tässä. Minä elän elämässä ja elämä elää minussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti