Ensi-ilta

Taivaalla on revontulia. Äärettömyys juhlii ja luomakunta hiljenee kauneuden edessä. Luonto on niin vaikuttava. Ihmisen pienuus korostuu suuruuden edessä. Sammatutan valot ja katson vain taivasta. Se kuin hoitaa sieluani väreillään. Värise ja tanssi väsynyt sieluni, syty ja tule kuulluksi taivaankannan juhlassa.....

Meillä oli eilen ensi-ilta esityksestä joka kertoo elämästä sydänvian kanssa. Siinä me olimme avoimena ja särkyneinä. Haavat iholla ja sielussa. Elämä annettu jaettavaksi taiteen muodossa. Olin ylpeä itsestäni ja koko ryhmästämme. Jokainen meistä antoi itsestään jotakin niin haurasta mutta samalla jotakin niin voimauttavaa. Yleisö oli sanaton. Kuvat, liike, sanat, eleet ja ilmeet kertoivat sen mitä sielussamme kannamme. Sydän tuo elämän rumpu sykki ja soi. Kipu kosketti ja ilo tarttui. Toivon, jotta jotakin muuttui..... meissä jokaisessa.

Tästä kaikesta syntyi runo:

Elämän estradilla,

seison avoimena ja haavani iholla,

kasvan pieneksi,

ja annan itsestäni palan jaettavaksi,

päässäni soi sanat:

vain murrettu leipä on yhteinen,

tässä siis olen,

murrettuna.

Elämän estradilla katson sinua mieheni,

istut yleisössä hiljaa,

haluan sanoillani kertoa;

ilman sinua en uskalla, en jaksa,

tarvitsen sinua tällä tiellä,

kulje kanssani,

ole minulle,

sinä.

Elämän estradilla,

en olisi ilman sinua poikani.

Sinä olet muuttanut minussa kaiken,

olet avannut uuden näkymän silmieni eteen,

olet opettanut minulle mitä on rakastaa ja taistella,

mitä on olla hetkessä.

Elämän etsradilla,

seison avoimena ja haavani iholla.

ja kiitän,

sillä särkyminen on uuden alku.