Päivä vaipuu iltaan. Poika tuhisee untaan uudessa unihaalarissa ja minä kokoan ajatuksia sanoiksi. Viime päiviin on mahtunut paljon tunteita ja kohtaamisia. Olemme saaneet pitää rakkaita vierainamme, nauttia mökin tunnelmasta sekä kesän ensi hellepäivistä. Päiviin sisältyy monta hetkeä joiden ansiosta jaksan jälleen arkea yhä paremmin. Rakkaus vain lisääntyy kun sitä tuhlaa:)
Ihana siskoni perheineen oli käymässä luonamme. Poika oli innosta soikeana kun sai huomiota ja helliä muiskuja pitkin viikonloppua. Minulla oli turvallinen olo kun ihmisiä, jotka tavallaan ovat osa minua olivat lähellä. Heille uskalsin myös poikani hetkeksi hoitoon jättää. Tiesin jotta hän on sylissä joka huokuu rakkautta. Pieni hetki rakkaiden parissa antoi voimaa vaikka eron hetki on aina yhtä raastava. Ikävä repii rintaa mutta samalla luo aina odotuksen siitä päivästä kun taas jälleen kohdataan.
Sydämeni hiljentyi myös erään hyvin koskettavan uutisen edessä. Helsingissä mäkkäritaloilla tutustuttiin moneen perheeseen. Eräät ovat jääneet yhä yhteydenpidon päähän ja olemme pitäneet yhteyttä. Muistan kun iltaisin erään äidin kanssa kysyimme toisiltamme joka päivä, jotta miten teidän päivä. Siinä pienessä hetkessä kerroimme kuulumisia niin lapsistamme kuin omasta jaksamisesta. Joskus nauroimme ja joskus itkimme. Nyt sain uutisen, jotta heidän urhea pieni taistelia on päässyt taivaan kotiin. Tuli jotenkin niin pysähtynyt olo. Vaikka olimme vain hetken samassa paikassa ja jaoimme vain pienen matkan elämää, kosketti uutinen syvästi. Mäkkäritaloilla jokainen on vain yhdestä syystä: taistelemassa lapsiensa rinnalla. Jokainen tuon katon alla tietää ja kokee tunteen, joka raastaa sydäntä ja samalla saa tekemään aivan mitä vaan lapsen eteen. Lapsen menettäminen on maailman varmasti yksi kipein kokemus. Se tuntuu aina niin epäreilulta. Sydämeni hiljenee vaikka vapiseekin. Kumpa tuo kipein elämän malja menisi meidän ohitsemme. Sitä rukoilen.
Joskus kun oma sielu on levoton ja pelokas sitä huomaa kuinka yllättäen saa rohkaisua sieltä ja täältä. Olen moneen kertaan törmännyt ihmeellisiin yhteyksiin, jotka ovat johtaneet poikani diagnoosiin. Eräs kerta hammaslääkärini oli saman diagnoosin omaavan tytön äiti, jolle oli juuri lähetetty pyyntö, jotta ryhtyisivätkö meidän tukiperheeksi. Viime viikolla toinen hammaslääkärini oli poikani kirurgin koulukaveri. Hänen kämppiksensä oli seurustellut tuon miehen kanssa. Lääkäri kertoi kuinka mies oli jo nuorena näppärä käsistään ja ompeli tytöille talvitakkeja. Olemme siis turvallisissa käsissä;) Ehkä siis kaikella on joku tarkoitus ja kokonaisuutena se tarkoitus on tehdä elämästä kokonaisuus joka loppujen lopuksi on kaunis.
Kello on jo paljon ja uni odottaa. Kohta käperryn rakkaan mieheni kainaloon ja otan vastaan unen joka on turvallista jakaa oman miehen kainalossa. Huominen päivä on tuntematon mutta luotan siihen, jotta Jumala on jo siellä. Kuljettakoon ja auttakoon Hän meitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti