Nämä illat ovat ajatusten täyttämiä. Talo on hiljainen ja ilmassa leijailee hennosti unihiekkaa pinnasängyn välistä. Uni ei kuitenkaan tartu vielä minun matkaani, vaan annan hetken itselleni. Istu jälleen hetki kanssani.
Viime päivät ovat olleet vauhdikkaita. Saimme tiedon, jotta olemme päässeet sydänyhdistyksen sopeutumisvalmennusleirille. Mieli tulvahti täyteen kysymyksiä ja pientä epävarmuutta. Olemmeko vielä valmiit lähtemään? Onko poika vielä liian pieni? Miten kaikki arkiset asiat siellä onnistuu? Onko se turvallista? Selviämmekö? Kutsukirje kuitenkin huokui positiivista energiaa ja rohkaisi matkaan. Nyt olen järjestänyt ihan käytännön asioita. Tilannut lääkkeitä matkaan, siirtänyt sydänultra ajan, varannut verikoe ja sydänfilmi-ajan, sopinut kohtaamiset ennen lähtöä kuntoutusohjaajan sekä kotihoidon kanssa. Monta pientä asiaa jotka kuitenkin jokainen niin tärkeä. Uskon, jotta leiri on uusi sivu meidän kesässä ja elämässä. Varmasti kohtaamme kipeitä ja arkoja asioita mutta vain ne kohtaamalla tulemme vahvemmiksi. Olkoon leiri uuden alku:)
Pojan vointi on ollut tasainen. Joka päivä hän ostaa hymyllään sydämemme ja olen sulaa vahaa hänen edessään. Usein hämmästelen hänen kauneuttaan ja kiitän Luojaa kuinka kalliin aarteen hän käsiimme on antanut. Elämä on niin ihmeellinen lahja, jotta sen edessä on aivan sanaton. Kuinka niin pienestä alusta voi tulla jotakin näin suurta ja täydellistä. Maailma on ihmeitä pullollaan mutta oma lapsi on niistä suurin.
Luin tänään lehdestä kertomusta Helsingin lastentehon toiminnasta. Eräs perhe oli menettänyt pienen tyttönsä, eivätkä olleet saaneet olla viimeisinä hetkinä hänen rinnallaan. Tieto tilanteesta ei ollut tavoittanut perhettä ja tyttö nukahti pois yksin. Luin tarinaa kyyneleet silmissä. Siinä hetkessä mieleeni palasi se kaikki mitä koimme samalla teho-osastolla. Se tunne kun sydän kourassa odotat odotushuoneessa koska pääset lapsesi luo, se tunne kun et tiedä mitä osastolla sinua odottaa, se tunne kun on aivan avuton. Olen todella pahoillani tämän perheen puolesta ja sitä tuskaa en voi edes kuvitella mitä he kokevat. Tehohoidon aikana odotti vain seuraavaa vierailu-aikaa ja kaiken muun ajan rukoilin, jotta rakkaalla olisi kaikki hyvin. Muistan aina sen yön kun saimme puhelun, jotta poikamme on elvytetty. Muistan kuinka koko huone hiljeni ja minun teki mieli vain juosta sairaalaan. Ajatus siitä, jotta poikani on yksin vieraiden käsissä ahdisti vaikka tiesin jotta ne kädet osaavat häntä hoitaa. Olin turvassa vain hänen rinnalla. Pieni sormi minun kädessä, siinä kaikki mitä tarvitsin.
Välillä pelkään sitä päivää kun joudumme palaamaan tuonne maailmaan. Tiedän jotta vain sen kautta saamme pojalle paremman elämän mutta tieto sattuu silti aina. Pelon hetkinä koitan kuitenkin ajatella, jotta jokainen päivä on aihe juhlia juuri tätä hetkeä. Se mitä on edessä on salaisuus mutta tämän päivän todellisuus on suurinta mitä tiedän. Tässä päivässä jokainen hymy tai kyynel on lahjaa, jotka saan tallettaa sydämeeni. Nuo kaikki rakkaat ja raskaat asiat on talletettu paikkaan jota varjelen pahalta. Sydämeni aarre-arkku.
Kiitollisena saan tänäänkin käydä levolle. Elämä on kaunis ja se on tarkoitettu jaettavaksi. Vanha sanonta sanoo: Vain murrettu leipä on yhteinen. Kiitos kun jaoit elämän leivän murusia kanssani tänään. Olkoon sinunkin päivä siunattu ja huokukoon kauneutta, joka ympäröi sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti