Keväinen Perjantai kääntyy iltaan. Takana pitkä vaunulenkki ja leppoisia askeleita asfaltilla. Postissa odotti myös ihana paketti ystävältä. Suklaata ja söpöjä ajatuksia pientä poikaamme kohtaan. Päätin ennen paketin hakua, jotta avaan sen yhdessä mieheni kanssa. Postin rappusilla iski jo armoton tuska siitä mitä paketissa on. Pieni reikä paketin reunaan oli viimeinen tikki ja revin paketin rappusilla. Koitin teipata kulmat samaan muottiin esiittääkseni jotta vahinko sattui postin päässä. Ei tainnu mennä läpi;)
Mieleni on ollut koko päivän levoton. Huominen kardiologin aika saa sieluni värisemään. Mieli laukkaa ja sitä valmistautuu kaikkeen. Mieli keksii kaikkia mahdollisia ja mahdottomia uutisia ja samaan aikaan poika nauraa leikkimatolla kuin sanoakseen: Äiti mulla ei oo hätää. On vain rauhoitettava itsensä ja katsottava poikaa enemmän kuin omia ajatuksiaan.
Kävimme kuluneella viikolla verikokeissa. Laboratorio oli hiljainen paitsi käytävälle kuului pienen pojan armoton itku kun verikoetta saalisti kolme hoitajaa. Pelko oli ottanut otteen ja poika ei monista yrityksistä huolimatta rauhoittunut. Pojan äiti alkoi hermostua ja topakasti neuvoi poikaa kuinka hänen tulee käyttäytyä ja olla. Loppujen lopuksi yritykset ei tuottanut tulosta ja äiti tokaisi pojalle: kyllä sinä olet itsekäs kun et verikoetta antanut ottaa. Näin pojan kasvoilla sen pelon ja samalla surun kun ei täyttänyt äidin odotuksia. Äiti lähti kiireellä eteenpäin pojan kulkiessa perässä kyyneleet silmissä. Minun niin teki mieli nousta ja mennä pojan luokse. Olisin kuiskannut viisi sanaa: minusta sinä olet reipas poika.
Toivon jotta kiire ja väsymys ei minussa saa otetta niin, jotta vähättelen oman lapseni tunteita tai pelkoja. Toivon, jotta sylini olisi auki silloinkin kun lapseni epäonnistuu eikä täyty odotuksia tai käyttäydy tilanteissa niin kuin oletetaan. Toivon jotta äitinä tukisin ja rohkaisisin poikaani niin, jotta tästä kivun tiestä tulisi kunniakuja, josta poikani saa ajan kanssa voimavaran.
Kello alkaa jo olla paljon ja lähden etsimään unta. Huomiseen käymme yhdessä rintamassa ja se riittää. Iltarukoukseen vain huokaan: Luoja auta meitä.
Mieleeni nousee sanankohta: Teitä kohdannut koettelemus ei ole mitenkään epätavallinen. Salliessaan teidän joutua koetukseen Hän valmistaa tien ulos tuskasta, jotta voitte sen kestää.
Tuntuu tosi inhottavalta ajatella, miten pienen lapsen pelkoon yhdistyy HÄPEÄ ja syyllisyys siitä mitä on, kun tunteisiin ei osata reagoida oikein vaan vedetään niistä tuollaisia ihan päättömiä johtopäätöksi. Itsekäs?!!!
VastaaPoista