Kello on jo vaikka mitä mutta uni ei tule. On hiljaista. Mies ja koira tuhisee omiaan ja pieni mies etsii unta vaunuissaan. Kurkkasin äskön vaunuun ihan vain varmistaakseni, jotta omani on siellä. Siellä hän oli. Pieni mies joka pitää käsillään uniriepua tiukasti otteessaan. Tutti heiluu tasaisella rytmillä ja pieni nenänpää kuin huutaa hellää kosketusta. Hipaisun jälkeen uni hiekka valuu syvemmällä ja yö voi alkaa. Tuudita uni hellästi lastani.
Maito-altistuksen jälkeen kun saavuimme kotiin, kiukku saapui myös. Pieni oli aivan sekaisin kokeilusta ja masua väänteli kaikissa asennoissa. Me kannoimme,lauloimme, hyssyttelimme, silitimme, kylvetimme ja vain rakastimme, vaikka kello kääntyi kiukussa jo seuraavaan vuorokauteen. Voi kuinka avuttomaksi sitä väliin itsensä vanhempana kokee. Sydämessä on tuhat kiloa rakkautta tuota pientä olentoa kohtaan mutta taito taivuttaa koliikki ja suolisto on vajaata. Sitä on joutunut riisumaan suurimmat urhoolliset ajatukset kuinka tuuditan lapseni hennosti uneen. Jäljelle jää siunattu avuttomuus, jossa jäljelle jää vain läsnäolo ilman sanoja tai tekoja. Ollaan vaan lähekkäin. Ei siinä enenpää eikä vähempää. Taisto jatkuu masupuruja vastaan!
Liian harvoin vanhemmat puhuu oikeista tunteista toisilleen. Mitä on elämä kun kasvaa avuttomaksi ja pää täyttyy väsymyksestä. Mitä on elämä kun oma lapsi saa hämmentymään ja unelmat arjesta karisee. Mitä on kun mikään ei auta ja kuitenkin on keksittävä jotakin joka auttaa seuraavaan hetkeen. Mitä on olla avuton ja sanaton. Mitä on olla oikeasti äiti ja isi.
Tämä tehtävä on maaliman kaunein ja kipein. En olisi koskaan uskonut, jotta mikään tässä maailmassa liikuttaa ja koskettaa elämää näin kokonaisvaltaisesti.
Ihanaa, että jaksat kirjoittaa blogia. Saan tänne kauaskin palasia teidän elämästä siellä koto-Suomessa. Paljon tsemppiä teille jaksamiseen!
VastaaPoista