Kevät on tehnyt tuloaan ja useana päivänä. Luonto antaa yhä vahvempia merkkejä siitä, jotta valon kausi alkaa ja kaamos väistyy. Ihmisten kasvoille nousee kuin uusi hehkeä heijastus joka on varma merkki siitä jotta kaamos on voitettu. Imen voimaa valosta ja lintujen laulusta. Kumpa sitä voisikin purkittaa ja nauttia pieninä hetkinä silloin kuin sisällä myllertää.
Viime kuukaudet olen pyrkinyt olemaan vahva ja rohkea. Kaikki mitä on ollut edessäni on ollut uutta ja tuntematonta. Olen myös joutunut kohtaamaan suurimpia pelkojani ja kokemaan suunnatonta surua. Sitä ei ole ollut aikaa pohtia sisintään kunnes nyt kun elämä jokseenkin on alkanut tasaantua. Kuin sumu mieleeni nousi ajatuksia, kokemuksia, hetkiä ajoilta kun poikamme sai diagnoosin ja matka alkoi. Kyyneleet silmissä olen käynyt viime päiviä läpi. Kasvanut pieneksi suurien asioiden edessä. Myöntänyt ääneen olevani väsynyt ja uupunut mutta samalla pitänyt suurimmasta lupauksestani kiinni: minun tulee taistella poikani tähden!
On kamala tunne olla asian edessä joka ahdistaa suunnattomasti mutta silti asiaa ei voi muuttaa. On otettava askeleita toisensa jälkeen ja mennä paikkoihin jotka edustavat niin toivoa kuin epätoivoa. Minusta on rohkeutta myöntää ääneen oma voimattomuus, eikä esittää kaikkivoivaa äitiä jonka sydämeen mikään ei tunnu miltään. Vain avoimuudella voi eheytyä ja heikkous voi kasvaa voimaksi.
Hauraista ajatuksista syntyi runo:
Minä pieneksi kasvan uudestaan,
kun elämää istuin kertaamaan.
Läpi kyynelten niin ilon kuin surunkin,
elämääni hetken heijastelin.
Suurin kipuni on piirretty sinuun rakkaani,
kumpa voisin ottaa omaksi taakkasi.
Minä sydämeni ehjän sinulle antaisin,
ja kivun tähtesi kärsisin.
Jos valta olisi käsissäni rakkaani mun,
pois kaiken veisin sydämeltäsi sun.
Vaan elämä vei meidät tällä tielle,
uusille kujille ja pientareille.
Yhdessä saamme pieneksi kasvaa,
ja matkaa tuntematonta jatkaa.
Rakkaani sinua, sinua rakastan,
kuljemme yhdessä läpi tämän rintaman.
Kiitos kun istuit hetken kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti