Vihdoin kello 16.15 eilen puhelin soi. Kirurgi soitti ja kertoi poikamme kuulumisia. Leikkaus oli mennyt suunnitellusti ja hän sai tehtyä niin sanotun totaalikorjauksen. Iso kammioiden välinen reikä paikattin, keuhkovaltimoita laajennettiin, seinämiä ohennettiin ja keuhkovaltimoläppä halkaistiin koska oli niin ahdas. Kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan. Pieni ongelma oli ollut veren hyytymisessä koska poikamme oli niin pitkään ohennuslääkkeitä syönyt. 1,5h hoitajat olivat tilannetta korjanneet ja asia oltiin saatu kuntoon.Poikamme sydän sai uuden elämän ja siitä olemme sanattoman kiitollisia.
Leikkauksen jälkeen poikamme siirtyi teho-osastolle K9. Tutut käytävät, tuoksut, hengityskoneen hyrinä ja treenien pulputus odottivat meitä. Letkujen keskeltä etsimme rakkaamme. Tuo suloisuus ja elämämme rakkaus taisteli tyyneyden keskellä. Elämän vetoketju oli jälleen avattu mutta laitettu tiukemmin kiinni ja sen alla soi uusi sävel. Ihan liikutuin kun taululla näin happisaturaatin joka oli 100 %. Emme saaneet poikaan koskea koska kaikki voima tarvittiin kehon toipumiseen. Kuiskasin hiljaa kuitenkin hänen korvaan: Sinä poikani olet urhea. Äiti ja isä on tässä ja olemme sanattoman kiitolliset sinusta.
Matka jatkuu. Kulunut yö on mennyt tasaisesti ja tähän päivään astumme odottaen ja rukoillen. Vielä elämme hetkestä hetkeen mutta tulee vielä päivä kun uskallamme elää suurempia kokonaisuuksia. Sydämemme ovat kiitolliset tästä kaikesta. Pitkä tie ja odotus on takana ja uusi tie edessä. Huominen on tuntematon mutta kaiken tämän jälkeen olen vahvempi sen vastaanottamaan.
Aamuni kiteytyy ajatukseen:
Ei se mitä teemme tai sanomme
ole sen rinnalla mitään,
mitä olemme toinen toisillemme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti