Aika teholla venyi viikoksi. Suurin syy odottamiseen oli se jotta turvotuksien tuli laskea ennen kuin rintalasta voitiin sulkea. Samalla sydän tarvitsi runsaasti nesteitä ja tässä tasapainoilussa kului aikaa. Kävimme joka päivä poikamme luona monesti. Oli kuitenkin turvallinen olo olla tehohoidossa koska siellä oli oma hoitaja joka valvoi vointia 24h. Hetkeksikään ei poikaamme jätetty yksin. Ihanaa oli myös se jotta osastolle sai aina soittaa. Tiesimme missä mennään ja miksi. Se oli arvokas tieto ja rauhoitti monesti silloin kun uni ei malttanut tulla.
Kun toipuminen lähti kaiken alta vauhtiin oli hurjaa nähdä kuinka urhea pieni mies olikaan. Hengityskone, lääketorni, treenit, laskimokatetrit, kanyylit, sydämen tahdistin ja kaikki muu alkoi olla pelistä pois ja sinä ponnistit elämään ihan itse. Kun siirryimme takaisin osastolla 4k sinulla oli enää happiviikset, nenämasuletku ja sydämentahdistin. Kärsit vielä hieman morfiini vieroituksesta joka näkyi itkuisuutena ja levottomuutena. Siitäkin selvittiin kahdessa päivässä.
Osastolla olimme teholta pääsyn jälkeen viikon. Opettelimme uusia tapoja hoitaa sinua sillä rintalastan luutumiseen menee 6 viikkoa ja sen aikana sinua ei saa kainaloista nostaa. Kun saimme sinut ensi kertaa syliin kuin juurruit jälleen kainaloon. Siinä oli ollut paikkasi koko ajan vaikka olitkin viikon poissa luotamme. Osastolla seurattiin vielä sydämesi tilaa ja suntin tuomaa apua. Syömistä harjoittelimme myös kovaa vauhtia. Viikon jälkeen lääkäri sanoi sen kauneimman sanan: on aika lähteä kotiin. Helsingissä olimme noin kuukauden. Tuntui uskomattomalta palata kotiin. Poikamme lensi lentokoneella hoitajan kanssa kotikonnuille ja me vanhemmat tulimme junalla. Helpotus oli suuri kun näimme koti aseman. Tänne me kuulumme. Me kaikki kolme.
Aika Helsingissä näin jälkikäteen oli todellinen taistelu. Taistelu, jossa me kaikki olimme samalla puolella ja tavoitteena oli eheä huominen. Välillä kaaduimme ja huusimme haavojemme äärellä, väliin kuin voiton laulu kiitimme siitä jotta nousimme niin urheasti uuteen päivään. Välillä nojasimme vain toisiimme emmekä sanoneet sanaakaan mutta silti tiesimme mitä sielumme lauloi. Niissä hetkissä kun elämä yllättää ja itse kasvaa pieneksi niin jokin luo uutta voimaa. Sydämen raunioilla joissa itse emme enää näe toivoa, jokin rakentaa. Hellin ottein koskettaa kivun runnomaa maata ja tekee vanhasta uutta. Aamuruskon valjetessa kyyneleet on pyyhitty ja usvasta nousee valo- uusi huominen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti