Maaseutu vaihtui stadin kulmiin. Maailma nimeltä Lastenklikka tuli tutuksi. Maan alla olevat kilometrien pituiset putket joiden kautta sairaalat yhdistyivät tulivat tutuiksi. Aamusta iltaan oli ihmisiä liikenteessä. Lääkärit pyöräilivät putkia pitkin, hoitjat kävelivät, lapsia kulki pyörätuolissa,vaunuissa, rattaissa, äitejä ja isejä joka kulmassa ja kaikkia yhdisti sama asia: tahto taistella oman lapsen terveyden eteen.
Asuimme viikon rakkaiden sukulaisten luona kunnes saimme paikan Ronald McDonald taloilta (www.rml.fi). Suuri kartano jossa asui 7 perhettä joiden lapset olivat pitkä-aikaishoidossa. Talo oli tarinoita täynnä. Jokainen vanhempi eli omaa aikaansa. Jokaisella oli huoli ja jokainen odotti jokaiselta päivältä hyviä uutisia. Usein näimme ja koimme hyviä uutisia, väliin lohdutimme toisiamme kun elämä pysähtyi.
Poikamme oli hoidossa 4K osastolla joka on sydänosasto. Ensimmäinen viikko oli vain seurantaa. Happi-arvot olivat vielä inhimilliset eivätkä kuin syvässä unessa alittaneet alarajaa. Kardiologit sekä lastenlääkärit halusivat seurata ja antaa pojalle aikaa. Jokainen päivä oli tärkeä tulevaa leikkausta varten. Poika söi ja nukkui hyvin. Oli oikea aurinko. Viikon seurannan ja lukuisien tutkimuksien jälkeen saimme suunnitelman. 17.1 poikamme leikattaisiin ja hänen sydämeen laitettaisiin suntti keuhkoverenkiertoa tukemaan. Leikkaus tulisi olemaan avosydänleikkaus. Maailma pysähtyi jälleen. Katsoin lapseni täydellistä kehoa ja mielessäni piirsin hänen rintakehäänsä haavan. Sydämeni valui kyynelissä poikani iholle. Jumalani, Jumalani missä olet? huusin.
Halusin päivät ennen leikkausta pitää poikaa vain sylissä. Hän kuin sulautui kiinni minuun ja imi minusta voimaa tulevaa varten. Kysyin alati samoja kysymyksiä hoitajilta ja lääkäreiltä sekä mieheltäni. Kaipasin vastausta kysymykseen johon tiesin jotta kukaan ei voi vastata. Tahdoin varmuuden siitä, jotta emme menetä lastamme. Päivät kuluivat ja totuus oli edessä. Leikkauspäivä.
Jouduin antamaan täydellisen ja virhettömän lapseni käsiin joita en tuntenut. Tiesin jotta heidän käsiensä kautta lapseni saisi elämän mutta niihin käsiin luovuttaminen oli tuskaisaa. Sieluni helisi kuin kristalli ja painoin poikani kehoani vasten. Kuiskasin hänen korvaan Herran siunauksen ja annoin hänet hoitajien käsiin.
Siitä alkoi pitkä odotus. Koin jotta oma sydämeni oli leikkaussalin pöydällä poikani vierellä. Minun sydämelläni ei ollut vain mitään puudutusta, jokainen viilto teki haavan sieluuni, joka rakastaa poikaani jokaisella lyönnillä ja henkäyksellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti