Sumussa

29.12 Kirjoittamani runo:

"Katson sinua lapseni kaunis ja ihmeellinen,

kuinka joka piirteesi on virheetön ja täydellinen.

Kun katsot silmiin aika pysähtyy,

tunnen tähän kaikkeen vielä löytyy jokin syy.

Painan rintaani vasten kehosi lämpimän,

me kuulumme yhteen: lapseni tiedäthän.

Taistellen, uskoen huomiseen käymme,

edessä ehjän sydämen näkynä näemme."

Runo jonka kirjoitin sumun keskeltä. Tapaninpäivästä asti olin kuin kuuro ja sokea. Kuljin eteenpäin mutta en pystynyt vastaanottamaan mitään tietoa tai asiaa. Keskityin vain siihen, jotta pysyisin kasassa seuraavaan hetkeen, sillä en voinut luovuttaa lapseni tähden. Kun välillä lähdin teholta lepäämään omaan huoneeseeni synnytysosastolle huusin vain. Pidin seinistä kiinni ja itkin. Tuntui kuin oma rinta olisi revitty irti ilman puudutuksia. Hoitajat kävivät halaamassa mutta mikään ei tuonut lohtua. Oman miehen syli oli ainut paikka jossa olin turvassa. Tuli sellainen olo jotta sinun kanssasi rakas selviämme. Ilman sinua en edes uskalla hengittää, pelotti niin. Arvostan syvästi sitä rohkeutta ja sitä kantamista mitä mieheni teki kun minä olin aivan heikko ja hormoonien armoilla. Ilman häntä en olisi jaksanut.

Päivät kuluivat ja pienen vointi oli vakaa. Vähitellen kuitenkin verikokeissa ja happi-arvoissa alkoi näkymään sydämen tila. Lääkärit tutkivat ja tekivät ultratutkimuksia toisensa perään. Vähitellen tammikuun alussa olimme tilanteessa, jossa happpisaturaatiot alkoivat olla niin alhaalla jotta saimme siirron Hyksiin lastenklinikalle. Pieni oli muutaman viikon ikäinen ja lähti isin kanssa pii paa kyydillä Helsinkiin. Minä siirryin junalla edellisenä iltana jo odottamaan.

Mieli oli täynnä kysymyksiä. Mitä Helsingissä tapahtuu? Kärsiikö lapseni? Millainen leikkaus olisi edessä? Joutuuko hän letkuihin? Sattuuko häneen tutkimukset? Onko hänen jo nyt hankala olla? Miten selviämme tästä? Onko tämä edes totta? Päätyykö tarinamme elämä lapsen konsertin säälipaloihin?

Menettämisen pelko vain voimistui.

Rukoilin: Jumalani älä ota lastani pois.