Ihana talvipäivä. Aurinko paistaa pitkin hankea, linnut käyvät lintulaudalla, pienet koululaiset isoine reppuineen kävelee reippaina lumipolkua, hiihtäjiä on ilmestynyt laduille. Tuntuu, jotta ihmisillä on iloa rinnassa ja mieli keveämpi. Kevään ensi kosketuksia, ainakin hetkellisesti.
Tänään oli meillä suuri päivä. Lähdimme vaunuretkelle. Äitini antama villapuku sai neitsytmatkan vaunuilla. Arvokkaana pukua kantoi pieni sankari, jonka nenänpää vain näkyi haalarin alta. Minä kuin leijailin pitkin polkua. En osaa sanoin kuvailla sitä tunnetta. Pitkän sairaalajakson jälkeen olimme vapaita elämään meidän näköistä elämää. Muiden äitien tavoin saan kuljettaa lastani ja kietoa kääröni pakkaselta suojaan. Minun teki mieli tervehtiä jokaista vastaantulijaa. Halata naapuria ja vain huutaa ilosta. Taivas oli täynnä valonpisaroita.
Erityislapsen äitinä elämä on erilaista. Pienistä ns.normaali-asioista tulee suuria. Vaunuretket, syötöt ilman letkutusta, päivät ilman ulkopuolisia terveydenhuollon ammatilaisia ovat niitä päiviä joista saa voimaa. Ne pienen pienet hetket, ne hetket joissa asuu vain meidän perhe. Toisaalta taas ne hetket kun annamme lääkkeitä, letkutamme maitoa,käymme verikokeissa,/sydämen ultraäänessä,vastaanotamme kotiin kuntoutusohjaajan, sairaanhoitajan, psykologin, kodinhoitajan ovat normaalia meille. Elämä on murtanut normaalin kaavan. Mikä on edes normaalia?
Tämän päivän kaltaisista hetkistä kuroutuu kuin suojaverkko, joka elämän ravistellessa suojaa ja muistuttaa, jotta valoa on. Toivo asuu myös kivussa ja odottamisen tuskassa. Kätken tämän päivän tunteen ja tuoksun sydämeeni, sille paikalle jota varjelen pahalta. Olkoon tulevatkin päivät täynnä valonpisaroita jotka sataa päällemme silloin kun taivas on tumma.
Eläköön tämä hetki ja sen ihmeellisyys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti