Tässä kirjoittamani kirje ajatuksista kun lapsettomuushoidot olivat käynnissä (hoitona icsi).
Odotushuoneessa on hiljaista. Kaipuun voi koskettaa. Siellä ja täällä särjettyjä haaveita ja tyhjän sylin huutava kaipuu. Seinällä on iso taulu, jossa yksinäinen nainen seisoo tyhjä nyytti kädessään. Kuvassa taivaalla lentää sadoittain haikaroita jotka nokassaan kantavat pieniä nyyttejä, heille jotka onnen ovat saaneet. Kuva on niin karu ja lohduton. Kuka minä ja me olemme taulun kuvasta. Pelottaa jos olenkin tuo eturivin nainen. Miten jaksan kantaa tyhjää nyyttiä jonka painona on särjetty unelma ja luonnon antama tehtävä olla äiti.
Odotushuoneeseen saapuu eräs nainen. Hän ei katso minua edes silmiin. Laittaa takkinsa naulaan ja jää odottamaan. Katson häntä ja voin aistia hänen ajatuksensa. Kaikki ne kysymykset ja odotukset. Omassa mielessäni jännitän jo omaa vuoroani. Aika tuntuu pitkältä. Lääkäri on taas myöhässä. Klinikan ohi kulkee hoitajia ja odottavia äitejä jotka menevät viereiseen osastoon ultraan. Sisälläni joku kiehuu. Haluaisin, jotta klinikkani olisi kellarikerroksessa. Tuntuu jotta jokainen katsoo odotushuoneeseen kun ohittaa aulan. Mielessäni käy ajatus kuinka ihmiset säälivät meitä `"rikkinäisiä". Mielessäni murrun ja toisaalta rohkaistun. Ei ole heikkoutta hakea apua. Mutta onko heikkoutta olla erilainen?
Piikkejä ja piikkejä. Lisää hormoonia kun elimistöni on hidas toimimaan. Inhoan neuloja, inhoan tutkimuksia ja aikatauluja. Töissä kolme raskaana. Mahat kun lyövät kasvoille. Illalla minä otan oman "meikkipussini" jossa lukee lapsettomuus.com. Töissä nainen kertoo kuinka tehnyt 2 aborttia vaikka mieheltä piuhat poikki. Naurahtaa kun ovat niin hedelmällisiä. Minä huudan sisälläni. Miksei meille annettu noitakaan lapsia. Missä he ovat nyt. Roskapussissa jossakin sairaalan jätehuollossa. Ajatus satuttaa. M I K S I? Samalla kuulen kuinka erään asiakkaan tytär vapautunut vankilasta ja saanut vauvan. Hän lyö lapsiaan. 5 vuotiaalla pojalla kepin iskut kasvoilla ja kertoo meille hoitajille kuinka äiti tiputti veljen lattialle niin jotta verta tuli nenästä. En ymmärrä. Tekisi mieli vain ottaa tuo hento ja viaton lapsi syliin ja sanoa tässä olen. Mutta en voi, hänen ei ole minun eikä minusta.
On vaikeaa ymmärtää kun elämä tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta. Joskus kykenen vain huutamaan sisäisesti, joskus itken kuin soljuva puro, joskus nauran, joskus en kykene tuntemaan mitään. En halua enää kuulla ohjeita. Haluan vain käydä tämän tien Mikon kanssa. Haluan sulkea maailman odotukset ja kulkea tämä kivun tien loppuun. En halua puhua, en selittää. Haluan jotta nyt jotta minua kannetaan. Haluan olla heikko kunnes jaksan olla taas rohkea.
Odotushuoneen taulu yhä mielessäni ja pohjaton kaipuu. Emme ole yksin tai lohduttomat sanotaan. Anna Isä voimaa uskoa ja uskaltaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti