Kotisairaalassa olimmekin melki kaksi viikkoa. Ensimmäinen viikko seurattiin pojan toipumista. Suurin haaste oli oppia jälleen syömään tuttipullosta. Nenämasuletku oli ja on turvana sillä voimia vaativa syöminen ottaa vielä aikaa. Minun omat maitohanat ovat tehneet lakon tai oikeestaan laittaneet lipun luukulle. Pitkä ero pojasta ja tressaava elämä kai vetivät viimeisetkin tipat jonnekin. Ihan nauratti kun sain osastolta 5x 1L maidonkeräyspulloja. Mietin jotta mitä niihin tulisi laittaa. Ainut neste kehossani jolla ehkä oisin saanut pullot täyteen olisi virtsanäyte:) Mustaa huumoria. Ei se imettäminen äitiä tee, kyllä äidissä on muitakin rakenneosia kuin maito. Esimerkiksi lämmin syli, herkät sanat, rakkaus ja läheisyys. Niistä on äidit tehty.
Kun pojan vointi kaikilta osin oli vakaa ja olisimme saaneet lähteä kotiin, minuun iski kaamea flunssa. Nenä kuin valui nenäliinaan ja päässä humisi. Minun piti siirtyä sivuun ja levätä. Kai keho ilmoitti väsymystään ja kun oli hetken helpompi niin oli helpompi luovuttaa. Oli pitkä viikko olla erossa jälleen. Onneksi isä ja mummi kävi pojan luona joka päivä monesti. Se rauhoitti kun tiesi jotta hänen lähellään on jotakin tuttua ja turvallista ainakin hetken.
Nyt kahden viikon jälkeen olemme kotona yhdessä. Uskomaton olo oli astua sairaalan ovesta ulos oma poika kantokopassa. En voinut edes uskoa sen olevan totta. Piti ihan tarkistaa jotta hoitaja ei istunut takapenkillä tai takaluukussa. Totta se oli, meidän perhe ajeli kohti kotia. Jos pakkasta ei olisi ollut lähelle -30 olisin huutanut ikkunasta voiton kiljahduksia. Takana raskas taival mutta me selvisimme siitä yhdessä. Pieni sankarimme tuhisi kopassaan ja paukkuvan pakkasen keskellä meidän autossa paistoi aurinko.
Me isäsi kanssa seisottiin
Käsi kädessä tässä
ja juteltiin ihan hiljaksiin:
”No nyt se on elämässä.”
Sinä olit ihan pikkuinen
ehkä viikon vanha vasta.
Minä sanoin: ”Pilvi kukkasten
kai ympäröi tätä lasta,
ja perhoset, lintuset untuvapäät
tuntuu lentävän korin yllä.”
Isä kysyi: ”Näkyjäkös sinä näät?”
Ja minä: ”No ihmeitä kyllä.”
Sinä olit se ihme tietysti
Vaikka poruun puhkesitkin.
Imit minusta maitoa nälkääsi.
Minä ilosta nauroin ja itkin.
”Sill´ olit ripsissä tähden säkenet”,
isäs naurahti ja keksi:
”Sen varpaat on puolukan raakileet.”
Ja hän puki sinut puhtoiseksi.
Sinä nukuit. Oli talo hiljainen.
Löi kolmisin sydämemme.
”Tästä tulee kai hyvä ihminen”,
me puhuttiin toisillemme.
(Kaarina Helakisa)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti